Vaan sumun suitsevaisen harmahille
Kirjaili aurinkoinen taivon kaarta.
Kuvaillen kuohun päälle sulon saarta,
Asuttavaksi Päivän tyttärille.
Niin ihmissydänki on tuima koski;
Sen syvyydess' on pyörre pauhaamassa,
Se vaahtoo, vapisevi vaivoissansa;
Mut päällä paistaa päivän ruusuposki,
Luvaten rauhan runsaan kuolemassa,
Kun taistelus on viimein alaltansa.
Y. K.
Meri yöllä.
Lapsi. Oi, kuink' aallot riemuisasti
Sinne tänne kulkevat,
Kuinka tuolla kirkkahasti
Taivaan tulet tuikkivat.
Mua, meri, heijaele,
Kiikuttele!
Äiti. Varo, ettet uppoaisi
Aavan meren syvyyteen,
Ettei sua kuolo saisi
Viedä haudan synkkyyteen.
Lapsi, neuvoani nouda,
Rantaan souda!
Lapsi. Äiti, jospa uppoaisin,
Taivashan on sielläkin.
Senpä syliin päästä saisin,
Minust' on se rakkakin!
Tähdet, jo mä riennän sinne
Tanssihinne.
Valtameri.
Oi ihmisraukka, kuin tohditkaan
Sä lähteä merellen!
Sen aaltojen päällä sun laivasi vaan
On mitätön lastunen.
Mun päälliten käypi myrskyjen tie,
Ne siinä pauhata saa.
Mi maailmassa mun vertani lie,
Kun lainehet kuohahtaa.