Oi Jumala, joka olet antanut silmillemme valkeuden ja ruumiillemme lämpimän, valaise sielummekin totuuden valolla, että mielemme olisi lämpimästi halukas hyvään, jota maan päällä on! Olemme lukeneet pyhässä sanassasi Jesuksen Kristuksen olevan totisen valkeuden, joka valaisee kaikki ihmiset. Anna meille siis armosi, ettemme koskaan erkanisi Vapahtajastamme synnin teille; sillä siellä on pimeys ja kylmyys, ja siellä sielumme paleltuu kuoleman varjossa. Mutta sinun tykönäsi on armo ja ijankaikkinen kirkkaus, ja valkeudessasi on meillä valkeus.
Magneetista ja kompassista.
Nä'inpä kerran teräspalasen, joka oli hevosen kengän mukainen, ja sen pienemmässä haarassa riippui rautakappale kiini, eikä näkynyt mitään, joka olisi sitä siinä pitänyt. Miten se voi käydä laatuun? Sen sanon sinulle. Muutamalla rauta- eli teräslajilla on kummallinen luonto vetää toista rautaa itseensä kiinni ja pitää sitä siinä. Sellainen rauta eli teräs on magneeti, ja isoon magneetiin saatan panna useita leivisköitä painoa riippumaan. Jos tahdon tehdä leikkikalun tästä, niin leikkaan korkista kalanmoisen kappaleen, pistän siihen pienen teräskipeneen ja annan tämän uida vesikupissa. Jos minulla on nyt pieni ongenmuotoinen magneeti, ja pidän tätä vähän matkan päässä korkkikalasta, niin näen kuinka kala uipi ongen perässä, vein sitä vaikka mihin. Saatanpa tehdä magneetilliseksi esim. teräsneuloja, joissa ei ennestään ole magneetia, niin että hivutan niitä magneetiin. Jos minulla on sellainen magneetineula ja panen sen kiinni pyöreään rasiaan, niin että se pääsee navan nenässä vapaasti pyörimään, putoamatta alas, niin näen kummallista. Kääntänenpä rasiaa, vaikka miten, niin kääntyy alinomaa neulan toinen kärki pohjoista kohti. Sellaista rasiaa kutsutaan kompassiksi, ja tämän tuntevat kaikki merimiehet. Sillä muinoin, kun ei tiedetty kompassista, kulkivat merimiehet auringon ja tähtien jälkeen purjehtiessaan aavoilla merillä, joilla ei maata näy. Mutta nyt on paljoa vakavampi laskea kompassin jälkeen. Sillä jos kerran tiedän missä pohjoinen on, tiedänpä sitten muutkin ilmain suunnat.
Mikä vetää siis magneetineulan kärkeä pohjoista kohti? Se on maassa oleva salainen voima; mutta joka kerralla, kun neula tulee rautaa liki, kääntyy se tämän puoleen, ja pyörii levotoinna sinne ja tänne. Ja mitä se salainen voima on, jota kutsutaan magneetivoimaksi, sitä ei voi kukaan oikein selittää. Se on kuuluva niihin näkymättömiin maailman voimiin, joita jo olemme tulleet tuntemaan sähkönä eli liekkeenä, valona ja lämpönä.
Revontulista.
Syys- eli talvi-illalla, kun on kylmä, näemme taivaan vaalenevan pohjoisessa leimuavasta valosta, joka alinomaa muuttuu. Välistä leimahtelee se säteinä, välistä palaa se suurina kaarina; välistä on se valkeana, välistä vaalean punaisena, ja sen luulisi sähisevän. Sitä kutsutaan revontuliksi, ja tämä on kaunista ja juhlallista katsoa. Mutta mitä se on, sitä ei voida oikein tietää. Sen luullaan olevan sähkö- eli lieke-valoa, joka loistaa korkealla ilmassa. Ja revontulien palaessa tulee aina magneetineula levottomaksi.
Kiikarista eli pitkäsilmästä.
Suurennuslasilla näen pienimmätkin kappaleet paljoa suurempina, kuin ne oikeastaan ovatkaan. Sillä katsoen on kirppu rotan kokoinen, ja vesiherneessä näen mahdottoman paljo pieniä eläviä, joita en voi ollenkaan nähdä paljailla silmillä. Kiikarilla näen kaukana olevat kappaleet likempänä. Rannalla seisoessani näen pienen mustan pilkun tuolla ulkona merellä, ja jos ojennan kiikarin pilkkua kohti, niin näen sen olevan veneen eli laivan eli suuren kiven. Kaukana maantiellä näen jotakin liikkuvan; otanpa kiikarin ja näen selvästi pojan ratsastavan, eli tyttösen ajavan lehmiä laitumelle. Toisella kerralla otan suuren kiikarin ja ojennan sen illalla kuuta kohti. Kuupa näyttää kummalliselta ja vaununrattaan kokoiselta. Eli jos katson sillä tähtiä, näenpä monta tähteä, joita en ennen paljain silmin nähnyt.
Lämpömittariista.
Usein tahdon tarkalleen tietää, kuinka lämmin on huoneessa ja ulkona. Siihen on minulla kone, jota kutsutaan lämpömittariksi, ja jonka näet tässä kirjan laidassa kuvattuna. Se on oikein viisaasti tehtynä. Ensiksi on koneniekka pannut elohopeaa pieneen tukittuun lasipilliin, jonka alapäässä on onsi palli. Hän tietää elohopean ja muiden ainetten paisuvan lämpimässä ja kutistuvan pakkasessa. Hän panee lasipillin messinkilevyyn ja pistää kaikki sulavaan lumeen. Elohopea kutistuu kokoon pillissä. No hyvä, sanoo koneniekka, piirränpä pykälän messinkilevyyn pillissä olevan elohopean tasalle, ja sen merkin nimitän jäätöpykäläksi, sillä niin kylmä silloin on, kun vesi jäätyy. Siihen viivaan piirtää hän 0. Sitten hän lasipillin panee kiehuvaan veteen. Elohopea paisuu ja nousee lasipillissä. Hyvä, sanoo koneniekka; piirränpä tuohon samallaisen pykälän, ja sen nimitän kiehumapykäläksi. Sitten jakaa hän levyn jäätöpykälän ja kiehumapykälän välillä 100 yhtä isoon osaan. Näitä kutsuu hän pykälöiksi ja merkitsee ne numeroilla. Jäätöpykälän alle tekee hän myös yhtä isoja osia. Kun elohopea on ylempänä jäätöpykälää, niin lukee hän sen korkeuden messinkilevyssä olevain osain jälkeen ja sanoo: nyt on niin ja niin monen pykälän lämmin. Mutta jos elohopea on jäätöpykälän alla, niin hän sanoo: nyt on niin ja niin monen pykälän pakkanen. Ja alemma 40 pykälää ei voi elohopea laskeuda, sillä silloin jäätyy se kovaksi.