Minulle sanottiin että Ranskan teaatterein parhaimmat kyvyt harvoin näyttelevät niin hyvin, kuin tuolle pusero- ja katupoikayleisölle, joka tuollaisissa tilaisuuksissa täyttää koreat aitiot. Tämän yleisön käsien taputus hyvittää enemmän kuin palkattujen kättenpaukuttajain maksetut suosionosotukset. Jotenkin luonnollista; puseroniekkain suosionosotukset ovat rehellisiä ja ihmeteltävän tarkkaan arvostelukykyyn perustuvia. Puserot pitävät kunnianaan olla siinä — niinkuin monessa muussakin asiassa — hännystakkien tasalla.
Muukalainen ei kuitenkaan sinä päivänä ennättänyt odottaa vuoroaan rivissä. Juhlaohjelma oli kiinnitetty kaikkiin kadunkulmiin. Voi valita kolmen tai neljän eri kaupunginosan välillä, sillä kansantungoksen estämiseksi jaettiin huvitkin useampaan kohti. Minä valitsin esplanaadit Invaliidihotellin kohdalla, Seinen läntisellä rannalla, vastapäätä Elysein kenttiä. Liike kaduilla ja toreilla oli ääretön. Kello seitsemästä illalla kello kahteentoista yöllä eivät mitkään ajoneuvot saaneet kulkea kaduilla, jottei onnettomuuksia sattuisi. Monin paikoin olisikin vaunujen ollut mahdotonta raivata itselleen tietä. Poliiseja ei paljo näkynyt, vaikka niitä olikin mukana kaikkialla. Tuossa ihmismeressä vallitsi ihmeteltävä järjestys.
Invaliidiesplanaadit käsittävät jotenkin yhtä suuren alan, kuin Helsingin kauppatori ja kaksi kertaa esplanaadit yhteensä. Tällä lukemattomien myymäläin ja pienten teaatterien täyttämällä alalla liikkui kansanjoukko, joka kello kolmen ja kahden välillä i.p. voitiin arvata nousevan ainakin kahteensataantuhanteen henkeen, ehkä ylikin. Tuon paikan keskeltä alkoi kello kolmesta lähtien kohota pieniä ilmapalloja toisensa jälkeen ylös. Pallot olivat niin laitetut, että kun ennättivät noin tavallisen kirkontornin korkeuteen, putosi pallosta alas pieni postipaperista tehty laskinvarjostin (parachute) ja siitä riippui pussillinen ristiäiskonvehtia (dragées de baptéme), joka laskinvarjon ja tuulen kannattamana hetken liiteli ilmassa katsojien päitten päällä. Aina sitä myöten kuin sellainen siivekäs tötterö laskeutui alaspäin, lähestyen kentän toista tai toista osaa, syntyi kansantungoksessa vilkasta liikettä, tuhansia sateenvarjoja ja koukkupäisiä keppejä kohosi karkulaista vangitsemaan ja se onnellinen, joka lopulta tötterön voitti, oli siitä niin ylpeä, kuin jos olisi saanut asevoiton Krimin niemellä. Kello kolmesta kello kuuteen laskettiin kolmesataa tuollaista ballons perdu'ä ilmaan. Niistä eksyi kaksi- tai kolmekymmentä esplanaadien ulkopuolelle, onnellistuttaakseen sisällöllään suuren kaupungin muita osia.
Kello kuuden aikana nousi ilmapurjehtija Alfred Rousiot loistavasti puettuna suurella valkoisesta silkkikankaasta tehdyllä ilmapallolla ylös ja heitteli korkeudesta konvehtipusseja ja pieniä, kirjavia lippuja. Vähän ajan päästä hänen ilmapallonsa näytti vain pääskyn suuruiselta pilkulta korkealla, sinisen pilvettömällä taivaalla, ja minä en tosiaankaan voi sinua rauhottaa lähemmillä ilmotuksilla hänen kohtalostaan. Luultavasti hän pysähtyi vasta kuussa.
Sillaikaa huvitettiin kansanjoukkoja kaikellaisilla uusilla hommanpiteillä. Kaksi jotenkin suurta tilapäistä teaatteria näytteli vuorotellen, puoli tuntia kumpikin, ulkona taivasalla olevalle katsojakunnalle, ja kun toinen lopetti, alotti toinen uudestaan. Olisi ollut mahdotonta kuulla puhenäytelmää, mutta sitä paremmin kuuluivat kiväärinlaukaukset, sillä molemmat kappaleet olivat sotilaspantomiimeja eikä ruutia suinkaan säästetty. Toinen esitti kuvauksia Afrikasta; kabyylit valkoisissa pukineissaan taistelivat urhokkaasti ranskalaisia vastaan, mutta saivat lopulta surmansa. Toisen kappaleen näyttämöpaikkana oli Krim. Täällä taasen venäläiset urhoollisesti puolustivat Malakoffia ja ranskalaiset sitä urhoollisesti ahdistivat; lopputuloksen saattaa arvata. Tässä ilmaantui, kuten todellisellakin taistelukentällä, ranskalaisen ritarillinen luonne, joka mieluimmin haluaa voittaa urhoollisen vihollisen; hyvin tietäen että oma kunniansa siitä vain kohoo, ei hänellä ole milloinkaan tapana tiedonannoissaan nimittää vihollisen puolustusta itsepäiseksi, kovapintaiseksi ja sitkeäksi, vaan urhoolliseksi, miehuulliseksi ja pelkäämättömäksi. Minun ei tarvitse lisätä että tällaiset näytelmät herättivät sotakunniaan nähden niin herkkätuntoisessa ranskalaisessa yleisössä riemuhuutoja, joiden suhteen konvehtitötteröt tuntuivat mitättömiltä. Hauskinta oli että kaikki näyttelijät olivat oikeita sotilaita, jotka todellisuudessa olivat taistelleet noissa taisteluissa Afrikassa ja Krimin niemellä. Siksipä näkyikin, että he suorittivat osansa con amore ja todellisella sotataidolla. Yksinpä kenttäkapakoitsijattaretkin, jotka täällä suorittivat tärkeitä osia, olivat todella olleet mukana noissa sotaisissa leikeissä.
Kun meillä pohjolassa joskus on tarjona jotain hyödyllistä tai hauskaa, tyytyy hiljainen yleisö pelkkään katselemiseen tai kuuntelemiseen, arvellen että siinä on vaivaa tai huvia kylliksi. Mutta ranskalainen, etelämaalainen yleisö arvelee ettei huvista eikä hyödystä ole mitään, ellei kuulija tai katsoja saa olla itse mukana. Tämä yleisö, siitä saat olla varma, taputtaa käsiään tai viheltää kirjalliselle esitelmälle yhtä urhoollisesti kuin teaatterikappaleellekin, ja se tahtoo olla mukana käsin, jaloin ja kaikuvin kurkuin. Sellainen on sen luonto; se voi toisinaan häiritä sitä hiljaista nautintoa, johon me olemme tottuneet, mutta sillä on aina virkistävä vaikutuksensa, johon me emme ole tottuneet.
Kesäkuun 15 päivän yleisö tahtoi samoista syistä olla mukana sekin. Eri kohdille kenttää oli pystytetty neljä suovalla siveltyä tankoa, joiden huipussa riippui palkintoja — semmoistahan on meilläkin nähty. Täällä piti katupoikien kilpailla palkinnoista. Toinen toisensa jälkeen koetteli onneaan; mutta onni näytti nurjaa puolta: he liukuivat jo puolitiestä alas joukon äänekkäästi riemuitessa. Mutta tuskin oli toinen hiipinyt pois, väsyneenä, voitettuna ja naurunalaisena, kun jo toinen astui sijaan. Viisaat odottivat ja antoivat ensimäisten hangata suopaa vähemmäksi. Sitte vasta he aivan hitaasti alottivat kiipeämisensä, taskut täynnä tuhkaa tai liitujauhoa. Väsymättömiä junkkareita he olivat eivätkä hellittäneet. Joukossa syntyi puolueita myötä ja vastaan; lyötiin vetoja; kuului sekaisin kehotuksia ja ivailuja. Molemmat kannustivat kiipeejöitä; ei olisi tosiaankaan odottanut ranskalaisissa katupojissa olevan siinä määrässä tuota suomalaista kansallishyvettä. Ja päämaaliin pääsivät viimeiset ja itsepintaisimmat; tangot vähitellen tyhjenivät; yltympäri kuului käsienpaukutuksia ja hyvähuutoja; ylpeinä kuin olympialaisten kisain voittajat veivät pojat lopulta saaliinsa riemukulussa kansanjoukkojen läpi.
Sillä kertaa ei uhannut mikään sen suurempi vaara — vaikka sekin kyllin suuri ranskalaiselle — kuin vaara joutua naurunalaiseksi. Joskus toiste, kun on verisemmät leikit kyseessä, asettautuvat nuo samaiset katupojat katusuluille ampumatauluiksi tai antautuvat hevosten tallattavaksi, enimmäkseen vain saadakseen kerrankin olla mukana ja pitää oikein hauskaa. Nämät samat veitikat ovat joka kerta, kun kanuunat ovat lakaisseet suuren kaupungin katuja, antaneet elämänsä alttiiksi kuin minkähän rievun ja tehneet ihmeteltäviä sankaritöitä, ja seuraavalla kerralla he tekevät aivan samoin. Sillä heidän täytyy ennen kaikkea olla mukana, se on heidän halunsa määrä ja elämänsä. Helpompi olisi käskeä kevätpuron hiipimään kiltisti mäkien ja kivien yli kuin kieltää näiltä poikasilta riemunsa. Kuulin samana iltana Rivolinkadulta rummunpäristystä ja hurraahuutoja. Siinä marssi tosin sotamiesjoukko, mutta melu ei ollut sen aikaansaama. Sitä seurasi kahden- tai kolmensadan suuruinen meluava poikajoukko rummunlyöjineen, marssien järjestyneissä riveissä kuin sotilaat ainakin. Mukana heidän piti olla! Ja sinä iltana suvaittiin, onnellista kyllä, paljon yhtä ja toista, kunhan se vain voitiin laskea viattomien huvitusten joukkoon. Siitä olivat selvillä poikasetkin, eivätkä laiminlyöneet käyttää tilaisuutta hyväkseen.
Mutta palatkaamme invaliidi-esplanaadeihin.