Meikäläisissä oloissa olisi hallitus tai toimikunta saanut tällaisessa tilaisuudessa pitää huolta kaikesta ja yksityinen yritteliäisyys olisi korkeintaan pystyttänyt jonkun kojun rinkilöitä ja piparkakkuja varten. Pariisilaiset olivat toista mieltä. Amerikkalaisia lukuunottamatta on tuskin mikään muu kansa niin kekseliästä, kun on kysymyksessä rahan ansaitseminen näppärällä ja hauskalla tavalla. Tiedämme että noista hauskuuksista seitsemän kahdeksatta osaa on silmänkääntötemppu ja, mutta mitäpä siitä! Nauretaan ja maksetaan, sillä nuo rahat eivät vie ketään vararikkoon. Pääsymaksu on tavallisesti yksi tai kaksi souta ja yhdellä frankilla pääsee ainakin kymmenestä sukkeluudesta osalliseksi. Mitä meillä saadaan 25 hopeakopeekalla?
Kun täällä on tyrkyttäjiä tavaton joukko, täytyy jokaisen keksiä joku erikoinen keino tullakseen huomatuksi. Muutamat asettivat houkuttelijaksi rummunlyöjän, toiset torvenpuhaltajia, mitkä antoivat tavaransa neekerien, intiaanien, keskiaikaisten ritarien, apinoiden tai koirien kaupittaviksi; toisilla oli tavattoman suuria kylttejä; toisilla taasen kirjavia lippuja; jotkut huusivat ääneensä että he tahtoivat huvittaa messieurs et mesdames aivan ilmaiseksi; he olisivat ihastuneita jos messieurs et mesdames ainoastaan suvaitsisivat osottaa hyväksymistään, ja niin kävikin. Mutta sattumalta he olivat siinä onnellisessa asemassa, että samalla voivat varustaa kunnianarvoisaa yleisöä esimerkiksi saippualla ja hajuvedellä, ja kuka voi kokonaisen vapaanäytöksen jälkeen mennä tiehensä ostamatta jotakin muutamalla soulla?
Miltei kaikki he pitivät puheita, ja minä vakuutan sinulle etteivät ne olleet huonoja puheita eikä huonoilla keuhkoilla esitettyjä. Tässä näytteeksi muuan. Keskelle suurinta tungosta oli vedetty vaunut, joissa hallitsi muuan hammaslääkäri, uusi Dulcamara ja mitä notkeakielisin kaunopuhuja.
— Messieurs et mesdames! huusi hän — ja kun hän oli nuori, kaunis ja sukkelasanainen, niin oli hänellä aina ympärillään lukuisa yleisö, enimmäkseen naisia — messieurs et mesdames, eikö kukaan teistä ole syönyt liiaksi orangeja. Taikka liiaksi makeisia, kun olitte pieniä; taikka — miten minä sen tietäisin? — ehkä ristiäiskonvehtia? Eh bien, en tahdo suinkaan puhua pahaa noin erinomaisista herkuista! Oh, messieurs et mesdames, elämä ilman hampaita, se on hampaatonta elämää, ma foi, se ei ole elämää ensinkään! Täytyyhän syödä — ja jutella — ja nauraa — entäs purra! Kuinka kävikään Krimissä? Niin, hyvä herrasväki, täytyy todella joskus purrakkin. Itse puolestani puren mieluummin orangia kuin kasakkaa, mutta que faire, ellei sitä mitenkään voi välttää...? Voilà, minulla on itselläni arpi oikeassa poskessa. Kuinka luulette minun sen saaneen? Tahdon olla avomielinen ja sanoa sen teille. Olin kerran niin rohkea, että otin väkisin suukon —aivan pienen suukon vain — mutta onnettomuudekseni en voittanut rakastettavan vastustajattareni suosiota, ja minkä sain rangaistuksekseni? Niin, hän, hän puri minua — itse sen näette, messieurs et mesdames, juuri tähän hän purasi, olen siitä miltei ylpeä. Sanokaa minulle, mitä olisi urhoollinen nuori nainen tehnyt, ellei hänellä olisi ollut hampaita? Te vaikenette? Minä ymmärrän! Oi, hyvä herrasväki, siitä olisi voinut koitua onnettomuus sen sijaan, että siitä tuli minulle terveellinen läksy! Huomaatte siis kuinka välttämättömät kappaleet hampaat ovat tässä maailmassa. Näen päältännekin, että moni on ihastunut tavatessaan minut ja aikoo turvautua minun apuuni. Olen totta tosiaan kovin hyvilläni ja tahdon teidät päästää kaikista pilaantuneista hampaistanne lyhyemmässä ajassa kuin mitä tarvitsette yhden kirsikan syömiseen. Ette usko minua? Luulette ehkä että se koskee! Mutta kuinka voittekaan, arvoisat naiseni, luulla minua niin julmaksi! Minä, jolla on paras sydän maailmassa ja joka varustaudun kahdella nenäliinalla joka kerta, kun menen katsomaan jotakin monsieur Dumas filsin draamaa! Lyönpä vetoa että minua pikemminkin syytetään aivan liian hellästä sydämestä. N'est-ce-pas, madame? Minä näen ettette pidä minua minään raakalaisena... Suunne, s'il vous plait!
Samassa hän kääntyi nuoren rouvan puoleen, joka näytti häntä kuuntelevan suurella mielihyvällä ja raivautui yhä lähemmäs kansanjoukon läpi. Aivan oikein ... tohtori ojensi hänelle kätensä, hän nousi vaunuihin — pieni pyörähdys vain, ja mies esitti kaikkien nähtäväksi jotenkin kookkaan kulmahampaan, jonka hän oli nyäissyt potilaan suusta.
— Madame, sanoi tohtori kohteliaasti kumartaen, olisin kovin ikävissäni, jos minun täytyisi riistää noin rakastettavasta suusta koriste, jota en voisi korvata. Voilà! — ja silmänräpäyksessä hän oli pannut paikoilleen loistavan, valkoisen hampaan poisnyhdetyn sijaan. Kättenpaukutuksia.
Pieni rouva veti esiin kukkaronsa tarjoten maksua.
— Mitä arvelettekaan minusta? sanoi jalomielinen tohtori loukkaantuneen näköisenä. — Minäkö ottaisin teiltä hyvitystä siitä pienestä palveluksesta, jonka onnekseni olen saanut teille osottaa! Minäkö olisin noiden poropeukaloiden kaltainen, jotka harjottavat ammattiaan ainoastaan rahoja ansaitakseen! Ei, madame, ei; te ette tunne minua oikein; harjotan taitoani ainoastaan ihmiskuntaa palvellakseni, voittaakseni tuon kallisarvoisen onnen ansaita Pariisin, tämän maailman etevimmän ja nerokkaimman kaupungin mielisuosion!
Myrskyisiä kättentaputuksia ja hyvähuutoja! Rouva astui alas ja muuan ukko nousi hänen sijalleen. Sama temppu ja sama menestys! Ukkoa seurasi nuori työmies, ja tämän jälkeen nuori tyttö, aina samoilla puheilla ja kohteliaisuuksilla vastaanotettuna. Samat tulokset, eikä maksua mitään. Joukko oli ihastuksissaan ja tungeskeli vaunujen ympärillä.
— Mutta — kysyin eräältä naapuriltani — mikä tuolla on tarkotuksena? Hän ei ole nähdäkseni ansainnut vielä soutakaan. — Kärsivällisyyttä! kuului vastaus; hän aikoo vielä ansaita hyvästikin.