Kustaa III:n sihteeri Ehrenström kertoo seuraavan jutun. Muutamana kolkkona iltana keväällä 1790 oli Kustaa III Drottningholmen huvilinnassa, ajatellen sotatuumiansa ja lähtöä Suomeen. Kuningas seisoi miettiväisenä, lämmitellen itseään takan edessä, ja kääntyi yht'-äkkiä Leopold'in puoleen näillä sanoilla: "Mais il faut avoir le diable au corps, que de quitter toutes ces aisances çi, pour aller s'enfoncer dans les déserts du Savolax — kylläpä pitää olla pirun riivaama, jättääksensä kaiken tämän mukavuuden täällä ja tunkeutuakseen Savon salomaiden sydämeen!" — Tämä kuva näyttää meille yhden noita "Savon salomaita", joiden tähden se nerokas kuningas rohkeni uhrata mukavan olentonsa. Mutta jos Savon linnassa ei olekaan koskaan voinut olla Drottningholman linnan vertaa hienossa, jalossa ylellisyydessä, voipa se sentään luonnon kauneuden puolesta vetää vertaa vaikka millekin kuninkaalliselle huvilinnalle.
Tuo vanha linna keskellä kuvaa syntyi v. 1475, jolloin rohkea ritari Eerik Akselinpoika Tott rakensi sen suojaksi Venäläisten päällekarkauksia vastaan; — se oli sama ritari, joka omin päin julisti sotaa Venäjän suuriruhtinaalle, peloittavalle Iivana III:lle Wasilinpojalle, ja teki suuren hävitysretken hänen alueelleen, saattaen 20-30 peninkulman avaralta maan ani-autioksi. Savon linnaa — eli sen-aikuisella nimellään Olavinlinnaa — rakennettaessa oli ajat niin rauhattomat, että työmiehillä, käydessään hiekkaa, kiviä, ja kalkkia hakemassa, aina piti olla sotamiehiä myötä suojanansa. Se saikin sitten monta kertaa, vihollisten ahdistaessa, koettaa muuriensa lujuutta, ja jos se ei olekaan voinut kestää säännöllistä piiritystä, niin on se kuitenkin sitä useammin torjunut ensimmäisen rynnäkön ja täten kiitettävällä tavalla täyttänyt velvollisuutensa rajalinnana. Savon linna oli alussa erityisen läänin pääpaikkana, vaan kuului sitten välin Wiipurin, välin Käkisalmen alle. Se on ollut vuoroitellen Ruotsalaisten, Tanskalaisten sekä Venäläisten hallussa; se tuli 1743 vuoden rauhasovinnossa lopullisesti Venäjän vallan alle; turhaan pitivät sitä Ruotsalaiset saarroksissa v. 1788. Siinä asuva pieni venäläinen linnaväki marssi pois v. 1849, jättäen sen haltijain vartioittavaksi. Aika vei voittamattomat pataljonansa rynnäkölle sitä vastaan ja alkoi sen vanhoja seiniä murentaa; mutta Suomen kruunu lähetti muutamia tuhansia markkoja puolustusväeksi, ja Savon linna oli vielä kerran pelastettu. Se on pieni linna, mutta jalolta näyttävät kuitenkin sen kolme paksua tornia, sen lujat seinät, sen uhkaavat vallinkulmat, — se on kaunein, eheimpänä säilynyt keski-ajan linna mikä meillä on Suomessa.
Savon linna on rakennettu saareen, keskelle Kyrönsalmea, joka yhdistää kaksi kaunista, Saimaan vesistöön kuuluvaa järveä, Haukiveden pohjois- ja Pihlajaveden eteläpuolella. Kaupunki on saanut sijansa toiseen likeiseen saareen ja on luultavasti yksin ajoin syntynyt kuin linnakin; se on ollut linnan ruoka-aittana ja ulkohuoneena, jonka kohtaloksi aina tuli: vihollisten saapuessa palaa tuhaksi. Vasta v. 1723 ilmautuu Savonlinnakin näkyviin Ruotsin vallan kaupunkien luettelossa; 1741 ja 1788 vuosien sodissa se oli kavalain valtiollisten juonien pesäpaikkana. Meidän aikanamme on se Saimaan kanavan kautta saanut avaramman hengehtimisen sijan. Savon voi ei ole saattanut virrata sivuitse, johonkin määrään lihoittamatta kaupunkia; Savon nero ei ole myös jälkiä jättämättä kulkenut sivuitse. Savonlinna, järvi- ja lehdikkomäkireunoinensa olisi epäilemättä kehuttu ihanimmaksi kaupungiksi, jos ei sen maineen loistoa vielä ihanampi maakunta pimentäisi.
Meidän kuvassamme näemme talvisen maiseman. Ensimmäiset köykäiset Marraskuun-lumet ovat valkaisseet katot ja kukkulat, mutta Kyrönsalmen jää on kirkas kuin tanssisalin permanto. Kuka voi tämmöistä tanssikutsua vastaanseisoa? Huomatkaatte luistinten piirtämät viivat jäässä, jotka maalari sekä vaskeenpiirtäjä ovat niin mestarillisesti kuvanneet! Kouluilla on joutopäivä, nuoriso virtaa ulos, posket ruusuisena, jalka teräkseen puettuna, ja vanha, harmaa, synkkä linna katsastelee ykstotisesti tuota nyky-ajan hyörinää.
28. Varkauden koski.
(H. Munsterhjelm).
Leppävirtain pitäjän läpi käyvät Saimaan vesistön lahtemat ja selänteet ristiin ja rastiin, niin että se on pikemmin saaristoa, kuin mannermaata. Siinä on lukematon joukko saaria, niemiä, salmia ja lahtia. Kaikki vedet virtaavat eteläänpäin. Pohjoiset järvet purkavat vetensä Kallavedestä (277 jalkaa meren pinnasta) Konnuskosken kautta Unnukkaveteen; vaan Konnuksen kaivanto viekkaasti kiertää kosken sivuitse. Unnukkavesi vuorostaan vyöryy kohinalla Varkauden kosken kautta 18 jalkaa alempaan Äimisveten; mutta senkin kosken kiertää taas yhtä viekkaasti Taipaleen kaivanto, joka kahden sulun avulla viepi laivat tuon vaarallisen paikan ohitse. Äimisvesi puolestaan on Saimaan vesistön keskusjärven, Enoveden, pohjoisin selkä.
Varkauden kosken varrella on samanniminen tehdas, suurenmoinen laitos, jossa on iso saha ja rautaa valmistava masuuni. Pitkä silta, jonka alla nieriäiset loiskuttelevat, liittää tehtaan — tekispä mieli jo nytkin sanoa: kaupungin — toiseen rantaan. Kuvassa näemme ainoasti pienen osan tehtaan monista, kaunispaikkaisista rakennuksista.
On sydäntalvi, Tammikuu. Koivut seisovat lehdettömänä, männyt lumella peitettynä, ja kosken huurun synnyttämä härmä on hopealla siloittanut vanhan, pahkaisen, väärän pihlajan. Lumen peitossa ovat kaikki katot, kivet ja rannat; savu nousee hauskannäköisten huoneitten piipuista, luvaten matkalaiselle runsaasti vieraanvaraa. Kaikessa ilmoittautuu pohjoisen talvipäivän hauska rauhallisuus, — kaikessa paitsi tuossa aina rauhattomasti pauhaavassa koskessa. Se ei kärsi päällään mitään kahletta, se ei tottele pakkasta, se kuohuu edelleen, aina vaahtoisena, aina vapaana. Se on ainoa nyt elossa oleva vesi täällä; suvannot sen ylipuolella ja alipuolella ovat kuolleet. Tää avara, musta vesi edustalla kyllä myös liikkuu, mutta se liikkuu hitaasti, raskaasti hengehtien, melkein kuoleman teossa, sillä se on täynnä jääsohjaa, se on kohta lujaksi jääksi jähmettyvä. Eipä kuitenkaan lujaksi, vaan aina petolliseksi jääksi; sillä virralla on täälläkin vielä sen verran voimaa, että se lakkaamatta kalvaa kahlettansa: se jäätyy ja sulaa vuoroitellen, jää on epätasainen, niinkuin olisi vesi laineina kohmettunut — varokoon itseään se, joka tälle epäluotettavalle sillalle astuu! Teollisuus yksin on saanut vedenhaltijat täydesti valtoihinsa: ne pauhaavat ja peuhaavat, takoen ja sahaten; ne pureksivat rautaa, ne viilaisevat honkaa, ja menevät sitten, suu täynnä raudan kuonaa sekä sahajauhoja, puhdistamaan itseänsä kylvyllä Saimaan kristallinkirkkaisessa altahassa.
29. Lohipato.