(A. v. Becker ja B. Lindholm).
Me olomme alapuolella Imatraa, Jääsken pitäjässä, noin kolme peninkulmaa koillispuolella Viipurista.
Vuoksi ei ole suuren hyppäyksensä perästä kauan levähtänyt. Se syökseytyy, vielä innoissaan ensimmäisestä sankartyöstään, taas toisiin koskiin. Niissä on sama näkö nähtävänä kuin Imatrassakin, vaikka paljon pienemmässä määrässä: samat nuolena kiitävät laineenreunat, sama pyöriskelevä vaahto, samat aina kosteat, kallioiset, metsäkupeiset rannat. Imatrasta ei lohi taida ylipäästä; se on hänenkin pontevalle voimallensa liian jyrkkä este, liian ankara vastustus. Mutta näistä pienemmistä koskista se joka vuosi kulkee ylös, totellen luonteensa vietytystä. Tällä rohkealla retkellänsä se sangen usein puuttuu tässä kuvassa nähtävään satimeen.
Suuret lohipadot ovat rakennetut suurella taidolla ja tarkalla virran suunnan arvioimisella. Ne ovat seipäistä nuolenkärjen muotoon rakennetuita tarhoja, joiden kärki on käännetty vasten virtaa ja kulman kainalossa on aukko. Uidessaan ylöspäin virtaa, kohtaa lohi aituuksen, jota myöten etsien pääsöpaikkaa pujahtaa pelkäämättä aukosta sisään, tottunut kuin se on ahtaita kivien lomia kulkemaan. Mutta taas tulee hänelle toispuolinen aituus eteen; virta viskaa hänet tarhan syrjäsoppiin, joista hän ei enää pääse minnekään. Pyytäjä, kun käypi pyydöstään kokemassa, nostaa koko patomuksen ulos vedestä ja antaa veden valua ulos; lohi silloin vengottelee kuivillaan pohjassa ja tapetaan nuijan sivalluksella vasten kuonoa.
Tällä tavoin saadaan Pohjanmaan jo'ista monesti toista sataa lohta kerrassaan. Tässä kuvassa nähtävä patomus on vähemmin konstikkaalla tavalla rakennettu, vaan kuitenkin samaa petosta tarkoittava. Se on laitettu johonkuhun kosken sivuhaaroista, muutamien kivien päälle asetettuin kuorimattomain pölkkyin avulla. Patomus tässä ei ole vedestä nostettava, vaan siihen sattuneet lohet otetaan ulos väkäisellä ahraimella. Seisominen noilla aina kosteilla ja liukkailla pölkyillä vaatii rohkeutta ja varovaisuutta. Kalastaja, sitä tehdessään, on paljain jaloin, samoin kuin poikanenkin, joka lapsimaisella uteliaisuudella katselee päivän saalista. Sama uteliaisuus on myös viekoittanut kaksi nuorta, koreaan Jääsken vaateparteen puetettua naista ulos tuolle vaaralliselle portaalle, mutta jopa he katuvat rohkeata yritystään ja alkavat pakoon pötkiä. Kukaties ei liene aivan väärin, jos arvaamme, että tytöt enemmän ovat tulleet katsomaan tuota nuorta, rohkeaa kalastajaa kuin itse lohia, joista yksi jo on vasuun pantu, Viipurin tai Pietarin herkkusuiden pöydälle lähetettäväksi.
Ilmi-elävät henkilöin kuvat tässä ovat A. v. Beckerin, ja itse hauska koski-maisema B. Lindholmin maalaamat molemmat otetut kansan jokapäiväisestä elämästä jalomuotoisen luonnon keskellä.
30. Loviisan kaupunki.
(O. Kleineh).
Koska Kyminjoki v. 1743 oli tullut Suomenmaan ja Ruotsin vallan rajaksi Venäjän keisarikuntaa vastaan, pyysivät muutamat kauppiaat Venäjän vallan alle joutuneissa Haminan ja Lappeenrannan kaupungeissa lupaa, saadakseen muuttaa kauppansa Pernon pitäjään sisäänpistävän merenlahden rannalle, puolentoista peninkulman päähän Kymin suusta. Ruotsin hallitus katsoi hyödylliseksi että siihen rajakaupunki syntyisi, osti 300:lla vaskitaalarilla Degerbyn seterikartanon Porvoon kymnaasin lehtorilta Kraftman'ilta ja julisti Kesäk. 26 p. 1745 perustuskirjan uudelle Degerbyn kaupungille.
Ruotsi ja Suomi olivat tosin silloin tasavaltana, kuningaskunnan nimellä, mutta "luonto se kuitenkin voitti", eikä ole koskaan nöyremmästi kumarrettu kuninkaallista nimeä, kuin juuri tällä Vapauden-ajalla. Ylinmäärin suureksi kunniaksi katsottiin siis, että kuningas Aadolf Fredrik, Suomessa matkustelussaan v. 1752, myös kävi tässä uudessa kaupungissa ja soi sille nimen Loviisa, muistoksi hänen puolisostaan Loviisa Ulrikasta, joka silloisessa historiassa kyllin on tuttu. Kuninkaan puolison kaimaa pidettiin nyt onnen kantamoisena ja ennustettiin sille suurta tulevaisuutta, Se sai kohta merikaupungin-oikeuden, jota niin suuresti kadehdittiin; se sai runsaasti alusmaata ynnä muita etuja. Kyminkartanon maaherra otti siihen asuntonsa ja 500 miestä sotaväkeä siihen majoitettiin rajan vartijoiksi.