Ensi-alussa oli Loviisa myös rajalinnaksi aiottu. Muurien alkuja nähdään sen itä- ja koillis-puolella; kasarmit ja ekseerauskenttä ovat myös todistuksena kaupungin sotaisasta lapsuuden-ajasta. Mutta sitten muuttui hallitsevain tuumat. Svarthohnan saari lahden suussa linnoitettiin; mutta ei sekään täyttänyt maan toivoa seuraavissa sodissa. Sen lyhyt historia päättyi Maaliskuussa 1808 arvaamattomalla antaumuksella.
Sillä välin oli Loviisan kaupunki joutuisasti vaurastunut, niin että sillä tämän vuosisadan alussa oli 2,700 asukasta, suuri määrä kyllä siihen aikaan. Loviisa oli nähnyt sotatapaukset sekä salaliitot naapuristossaan 1788 vuoden sodan aikana; se oli hurrannut Kustaa III:lle, huvittanut itseään vapaamuurari-salatempuilla, vienyt ulos rautaa sekä puuta, saanut oman historiankirjoittajansa, Henrik Backman'in, v. 1776, ja havaitsi v. 1809 arvaamatta joutuneensa Venäjän puolelle Ruotsin rajaa. Siihen aikaan jo oli kaupungin lyhyt kukoistus-aika lähennyt syksyään. Loviisa kuningatar oli jo aikaa kuollut, loppunut oli jo käytännöllisyyden aikakausi, kuollut Kustaa III, ja pian olivat myös Kyminkartanon maaherranlääni sekä Kymin raja muuttuneet paljaiksi, aikakirjoihin kätketyiksi muistoiksi. Maaherra oli jo v. 1779 siirtänyt asuntonsa Heinolaan, Loviisan satama oli mataloitunut ja laivain pääsö sen rantaan tullut vaikeaksi, kauppa sai pahoja loukauksia useampain haaksirikkoin kautta ja raukeni. Tästä ajoin on kuninkaan puolison kaima ollut vapauden-ajan nöyränä leskenä Suomessa, kyllin nuorena yhtähyvin seurustellaksensa uuden ajan kanssa ja ottaaksensa osaa sen toimihin. Se on nyt tiheästi asutun, varakkaan maanseudun asiamiehenä, koristelee itseänsä kukkasilla ja rakastaa taiteita. Pentti Lindholm on sen poikia, mutta on, peläten että hän ei voisi tasapuolisesti kuvata äitinsä kauneutta, antanut sen toimen O. Kleineh'lle.
Tässä me näemme kaupungin maapuolelta, puuryhmiä ympärillään, korkea kirkko keskellään. Se on pieni soma kaupunki, joka vielä on somistunut palonsa perästä yöllä Heinäk. 5-6 p. 1855, eikä ole suinkaan sennäköinen kuin olisi se vaan lakastunut lehti menneeltä suvelta. Näin tuuheita vaahteria kuin täällä ei näe monin paikoin Suomessa, Loviisa Ulrika olisi ihastuksissaan niistä, ja ne ovat vihriäisenä seppelenä hänen muistopatsaansa päällä.
31. Silakanpyynti Uudenmaan saaristossa.
(B. Lindholm.)
Maassa, jolla on sata peninkulmaa merenrannikkoa sekä monta sataa peninkulmaa järvirantoja, kalastus tietysti on sangen tärkeä elatuskeino. Harva mies Suomessa ei ole joskus pyytänyt veden karjaa; harva nainen ei ole joskus huuhtonut kalansuomuksia hyppysiltään; harva lapsi ei ole joskus pitänyt onkivapaa kädessään.
Kalastusta täällä harjoitetaan huvina, sivutulona taikkapa pää-elatuskeinona. Rantamaan kansa kalan pyynnissä ovat mestareita ja ylenkatsovat meitä muita tilapäisiä kalastajia. Miehet, jotka yöt, päivät kiikkuvat heikossa veneessään, keskellä meren myrskyjä, pitävät onkimista ainoasti laiskurin virkana. Tavallinen suomukalan pyynti on vaivan ja joudon vaihettelua. Lohi, siika, silakka, turska, ne ne koettavat kalastajan miehuutta alin-omaisella raskaalla työllä, vahvistavat hänen käsiensä voiman ja kasvattavat hyviä merimiehiä.
Ennen muinoin saatiin sillejä jokapaikasta Itämerestä. Mutta mitä suolattomammaksi Itämeri on tullut siihen yhä laskeutuvien monien jokien vedestä, ja mitä enemmän sen vesikasvien lajit siitä syystä ovat muuttuneet, sitä enemmän on silli paennut, jättäen sijansa pienemmälle, heikommalle sukulaiselleen, hopeanhohtavalle, säkenöivälle silakalle. Tälläkin on sama taipumus suuriin seuroihin ynnä myös halu pitkiin matkustuksiin. Koko legionat näitä pieniä kaloja, joitten koko vaihettelee sillin suuruudesta aina salakan suuruuteen asti, täyttävät tiheillä parvillansa meidän rantavetemme, kulkien välin rannoilta syvyyteen, välin syvyydestä rantalahtemiin. Lukemattomin joukoin pyydetään niitä Huhtikuusta Lokakuuhun, vieläpä toisinaan kevättalvellakin, ja viedään suolattuina ylimaahan. Suomen talonpoika, joka harvoin näkee herkuttomalla pöydällään muuta liharuokaa paitsi joulukinkkua, viljelee yleisesti suolattua silakkaa särpimenä ja höystimenä ruisleivällensä sekä potaateilleen. Näissä on samoin varakkaan talollisen kuin myös köyhän ruotuvaivaisen jokapäiväinen ruoka, jos ei kato- ja nälkävuosi pakoita molempia pettuleipään turvaamaan. Silakka on meillä kansallisin, enimmin haluttu kaikista veden asujaimista. Sen hintaa markkinoilla aina ensiksi tiedustellaan; jos sitä on runsaasti, arvelee niin varakas kuin köyhäkin ei olevan mitään hätää ruoasta; jos sitä on vähän ja hinta kallis, ei ole muuta sijaan panna kuin muikku, ja muikku — järvikalan laji — ei löydy niin runsain määrin eikä kaikin paikoinkaan.
Silakkaa pyydetään taikka nuotalla taikka jataverkolla, Nuotta on vanhempi näistä pyydyksistä, jataverkko on uuden-aikuisempi, hienosilmuisempi, joskus 5:nkin syllän syvyinen. Se lasketaan yöksi luotopaikalle mereen, missä on 6-10 syltää vettä; taikkapa pannaan se, Gotlannin tavalla, pulloilla varustettuna, laineita myöten ajelemaan juuri veden pinnan alla. Tämä kalanpyynti on kaikista vaarallisin ja vaivaloisin, mutta myös parhain saalista antava. Usein nousee pimeällä yöllä myrsky. Kalastajalla on kallioluodollaan mökkinsä katolla tuulihyrrä; monta kertaa yöllä hän herkistää korviaan sen ääntä kuultelemaan, ja jos se myrskyn tuloa ennustaa, rientää hän viipymättä veneelleen ja lähtee korjaamaan pois kalliimman tavaransa mustista lainehista. Taikkapa myös on hän kiinnittänyt veneensä ankkurin pohjaan samaan luotoon, mille on jataverkkonsa laskenut, useamman peninkulman päässä lähimmästä maasta. Yksi mies vuoroitellen valvoo; myrsky nousee, sade rapisee, ja usein täytyy silloin hakata ankkuriköysi poikki, jättää kalliit pyydykset veteen, ja laskea vene tuulta myöten menemään, minne meneekin kaukaisille, vieraille rannoille, sillä se on ainoa hengen pelastus.
Nuottamies ei ole näiden vaarojen alainen. Hänellä tosin on raskas työ, usein sateessa ja pakkasessa; hänen on ponnisteleminen tuulta ja virtaa vastaan; mutta hän pyytää saalistansa myrskyltä suojatuista lahtemista, ja käypi tavallisesti makaamaan, jos aalto jonakuna päivänä on kovin ankara. Lindholmin ensimmäisessä kuvassa näemme lahteman, jolla on syvät, kallioiset rannat, ja lahtemalla kolme venettä väkineen. Kaksi niistä on rantaan kiinnitettynä; valkea on viritetty, ja pata tarjoo lämpimiä potaatteja, luvaten toisella kerralla antaa täytensä silakkaa. Kaksi miestä seisoo jouten, nälkäisen näköisenä; poikanen lämmittelee kohmettuneita käsiänsä valkealla. Kaikki odottelevat kolmatta venettä, joka pian on saanut nuottansa ulospannuksi.