Iisakki Stolt. Elisabet Hallström. (Puumerkki.)
Mitä erilaisia tunteita — uteliaisuutta, hämmästystä, ihmetystä, surua, iloa — liikkuikaan Lotan sielussa hänen lukiessaan tätä kauan turhaan etsittyä, jo kauan aikaa kadonneeksi luultua asiapaperia, jonka epäilyksenalaisesta olemassaolossa ei ainoastaan Rautakylän omistusoikeus riippunut, vaan vielä paljoa enemmänkin: hänen isoäitinsä kunnia ja äitinsä laillinen sukuperä. Turhaan hän koetti arvata miksikä hänen isoisänsä ei kohta ollut turvannut puolisonsa oikeuksia antamalla vihkimätodistusta laillisille viranomaisille talletettavaksi. Hän tutki edelleen papereista ja löysi vihdoin seuraavan everstin omakätisen luonnoksen kirjeesen, joka luultavasti ei koskaan tullut asianomaiselle lähetetyksi.
Cher Frédéric! [Rakas Fredrik!] Sota on syttynyt, virka kutsuu minua ja minulla on vain muutama silmänräpäys aikaa ajatella omia asioitani. Tosin minä toivon, että tämä laiton sota loppuu ennen kuin luullaankaan ja tavalla, jota sen alkuunpaniat eivät aavista. Mutta, rakas ystäväni, tulevaisuus on hämärä ja kaitselmuksen vallassa on, tapaammeko enää toisiamme. Sentähden, cher Frédéric, uskon sinulle salaisen asian, ja lupaa minulle, että, jos minä äkkiä kuolisin, sinä täytät minun viimeisen rukoukseni, jolla minä käännyn sinun koetellun ystävyytesi puoleen.
Ystäväni, minä olen naimisissa! Tukholman hovissa minä tutustuin ihastuttavaan tyttöön, joka ei ainoastaan ollut niin ihana kuin Creutzin idylli, vaan, mikä parempi, oli samalla jalo, puhdas ja turmeltumaton mieleltänsä keskellä tuota kevytmielistä elämää, joka häntä ympäröi. Minun rakkauteni kohtasi vastarakkautta; mutta kaikeksi onnettomuudeksi minulla oli vaikea kilpailia, sekä rakastettuni isän että kuninkaankin suosima — kuninkaan, joka vihaa minua samoin kuin kaikkia muitakin vapauden ja aatelin oikeuksien puolustajia. Jotta minusta päästäisiin, annettiin minulle käsky neljän päivän kuluessa matkustaa Suomeen. Ajatteleppas asemaani, cher ami [hyvä ystävä], kun minä sain kuulla, että oma veljeni, Magnus, yksi kuninkaan suuruuden notkeimpia ihailioita, oli keksinyt inhottavan juonen ja aikoi par surprise [äkkiyllätyksellä] uhmaillen anastaa itselleen Ehbani käden! Minun hartaasta pyynnöstäni lupasi hyvä ystäväni Segerholm, Dannerydin kirkkoherra, oman papinkaapunsa uhalla, kuuluttaa minut ja Ebba Reutercronan kaikki kolme kertaa eräänä kolkkona sunnuntaina, jolloin kirkkoon kovan lumituiskun tähden oli saapunut vain muutamia yksinkertaisia talonpoikia ja antoi minulle kuulutustodistuksen. Sen nojalla yhtä läheinen ystäväni, rykmentinpastori Levonius vihki iltaa ennen lähtöäni minut ja rakastettuni, jonka minä ryöstin naamiohuveista Hagasta. Onnemme oli yhtä suuri, kuin lyhytkin. Seuraavana aamuna minä läksin pois ja jätin puolisoni hovineidoksi, toivoen voivani palata muutaman kuukauden kuluttua, jolloin koettaisin saada hänen isänsä suostumuksen ja julkisesti tunnustaisin liittomme. Tämä toive on mennyt tyhjiin; meidän avioliittomme ei ole julkinen, sillä sekä Segerholmin että Levoniuksen tähden en ole tahtonut jättää vihkimätodistusta kellekään toiselle. Mutta jos minua kohtaisi kaikkien kuolevaisten kohtalo, ennenkuin tapaan puolisoani, niin minä pyydän sinua, cher Frédéric, ottamaan vihkimätodistuksen salakaapista, jonka pontimen sinä löydät, jos makuuhuoneessani Rautakylässä työnnät kullatun lohikäärmeen oikeaa takajalkaa oikealle ja sen nojalla hankit Ebballeni hänen lailliset oikeutensa. Sano hänelle, että ainoastaan kuolema on voinut riistää minut hänen hellän rakkautensa helmasta, ja ole varma, että tämän viimeisen palveluksesi tähden sinua siunaa muuttumaton ystäväsi
Kustaa Drakenhjelm.
Rautakylässä, 18 p:nä toukokuuta 1788.
Lotalla ei ollut aikaa pitkältä tuumia tätä kirjettä. Hienolla kuulollaan hän huomasi, että salin ovi ulkoapäin hiljaa avattiin ja että askeleet lähenivät makuuhuoneen ovea. Äkillisestä mielijohteesta hän käski Tuomaan kyykistymään suuren vuoteen taakse, eikä missään tapauksessa näyttäytymään, ennenkuin hän kutsuisi häntä. Sitten hän työnsi lohikäärmeen jalan sijoiltaan ja raoitti salaovea, niin että hän pahimmassa tapauksessa pääsisi siitä pakenemaan. Kun hän oli sen tehnyt, niin hän istahti sykkivin sydämin pöydän ääreen, mutta sellaiseen paikkaan, ettei häntä heti salinovesta voitu huomata.
Molemmat kynttilät paloivat himmeästi sydämet pitkinä.
Salpa siirrettiin paikoiltaan ja ovi avautui.
Sebastian — hän se oli — hämmästyi hetkeksi, nähdessään huoneessa valoa. Mutta kun kaikki oli hiljaista ja valo himmeä, niin hän oletti, että matkustajat olivat nukahtaneet sammuttamatta tulta. Hän astui hiljaa sisään.