— No hyvä, sitten minun ei tarvitse sanoa teille, että tuossa vuoteessa nukkuu everstinna Drakenhjelm, jonka maallisen lain nojalla pitäisi olla tämän maatilan omistaja. Mutta älkää luulko, että me olemme tulleet tänne vaatimaan mitään perintöä. Emme, herra pehtori, isoäitini ja minä tulemme kyllä toimeen; me emme vaadi mitään vanhalta paroonilta, emme edes oikeutta. Sattuma on meidät tänne johtanut, sillä tietäkää, isoäitini on sokea. Sattuma ei, kaitselmus on meidän sallinut löytää salakaapista, jonka näette avattuna tuolla tapettioven luona, asiapaperin, joka todistaa isoäitini avioliiton lailliseksi… Katsokaas tässä!
Sebastian silmäili vihkimätodistusta. — Niin, — sanoi hän, — sitä omatuntonikin on aina sanonut; vanha rouva tuolla, hän on oikea perillinen. Oi, mamseli, me olemme hyvin rikoksellisia, minä ja äitini! Minä en tahdo teiltä salata, että vanha parooni on jo kauan aikaa sitten katunut everstinnalle osottamaansa kovuutta ja olisi aikoja sitte hyvittänyt väärän tekonsa, varsinkin kun hän on lapseton… minä tarkoitan ilman laillisia lapsia… jollei äitini alituisesti olisi vakuuttanut hänelle, että pappi, joka vihki everstin ja neiden, oli vain valepukuinen rakuuna…
— Kuinka halpamaista siltä, jonka olisi pitänyt parhaiten tietää asian oikea laita.
— Te olette oikeassa, mamseli! Te olette oikeassa, vaikkapa hän olisi tuhatkertaisesti äitini. Minun äitini! Oi, mamseli, jospa te tietäisitte miltä tuntuu, kun täytyy halveksia äitiänsä! Hän se alusta pitäin on vieroittanut paroonin everstinnasta ja kietonut hänet onnettomiin vaiheihinsa. Mutta hän ei saa onnistua. Minä, hänen oma poikansa, teen hänen vehkeensä tyhjäksi. Mamseli, te saatte omaisuutenne takaisin, te, jolla oli rohkeutta sanoa minulle, kun tulin teitä murhaamaan: Te olette rehellinen mies!
Ja tuo hurja, raaka mies purskahti itkuun.
Mutta äkkiä hän säpsähti. — Olenhan aivan unohtanut, että Eljas ehkä tällä samalla hetkellä minun käskystäni tekee murhan! Tuo ovi, josta te puhuitte… oi! Jääkää hetkeksi hyvästi, mamseli! Olkaa levollinen, minä en salli koukistaa hiuskarvaa päästänne. Te uskoitte minusta hyvää, kun minä väijyin teidän henkeänne; minä tahdon olla teidän hyvän ajatuksenne arvoinen!
Ja tuskaninnolla Sebastian kiiruhti salaovelle, avasi sen ja katosi huomaamatta Tuomasta, joka samassa nousi ylös piilopaikastansa.
Mutta tuskin hän oli päässyt ulos, niin Lotta ja Tuomas kuulivat kumean lyönnin sekä tukahdutetun huudon ja pilkkanaurua ulkoa kinoksista.
11. Kuoleva vanhus.
Taaskin me siirrymme vanhan paroonin luo.