Pappi ja emännöitsiä seisovat hänen vuoteensa ääressä. Kuolettava uupumus, joka seurasi tämäniltaisia sielun täristyksiä, on vähitellen väistynyt hermojakiihdyttävien keinojen avulla. Rinta kohoaa, silmät avautuvat, mutta vaipuvat jälleen kiinni.

Sitä kesti hetken aikaa ja emännöitsiä, joka jo vilkaisi levottomasti ovelle, koetti yhä edelleen taivuttaa nuorta pappia aikeittensa puolelle. Tämä, jota ihmetytti huoneessa näkyvä loiston ja repaleiden ristiriita, keskeytti äkkiä hänen puheensa ja kysyi, kuinka parooni, joka ennen oli ollut niin hieno hoviherra, saattoi nyt viihtyä ympäristössä, joka oli kaikkea komeutta, jopa yksin puhtauttakin vailla.

— Voi, herra maisteri, samaa minäkin olen sanonut! — vastasi emännöitsiä. — Rakas parooni, olen minä sanonut, antakaa minun kerrankin siistiä tätä huonetta; ja miksikä parooni käyttää tuota repaleista yönuttua? — Älä siitä huoli, Lisette, hän sanoo; minä en tahdo olla tekemisissä sinun harjojesi kanssa ja sitä paitsi minä olen melkein sokea. Niin maisteri, sen voitte kyllä arvata, että parooni näytti toiselta ennen vanhaan kuninkaan hovissa.

— Hiljaa!… Hän herää!

— Kamariherran-avain. Kiinnitä se lujasti, se irtaantuu muuten! Katsoppas, ma chère, hänen kuninkaallinen korkeutensa vehkeilee, Reuterholm vehkeilee, veljeni vehkeilee, koko maailma vehkeilee minua vastaan! Älä pelkää, pikku hupsu! Minä olen kuiskannut kuninkaan korvaan, ettei Suomen aateliin voi luottaa, etenkin erääsen everstiin. Minä istun niin tanakasti satulassa, kuin nuorallatanssija. Tout a fait, je vous assure [Aivan kerrassaan, minä vakuutan teille]. Tänä iltana minä tanssin neiti Reutercronan kanssa, siitä tulee oikea juhlamenuetti. Diable, qu'elle est charmante! [Pahus, kuinka ihastuttava hän on!] Oletko noita silmiä nähnyt? Kauniimmat kuin Höpkenin, eikö totta? Ja suu… kirsikka, joka kelpaisi La Vallièrelle. Sanotaan että Kellgren on antanut hänelle kauneudenpalkinnon kolmen sulottarensa edellä. Hän on kirjoittanut hänelle laulun, joka alkaa näin:

Maan päälle kerran Zeus Olympon kukkuloilta
Lähetti Merkuurin…

— Mutta rakas, hyvä parooni! Eikö parooni enää tunne uskollista Lisetteään? Ei kukaan teille tahdo antaa merkuuria… Ei, hän ei kuule minua, hän hourailee!

— Mitä tuo huuhkaja huutaa minun korvaani? Sacre nom, minä en ole veljenmurhaaja. Hän se minulta varasti pienen kruununi. Jaha, minä sanon häntä kruunukseni! Jos kuningas tuon kuulisi, niin hän olisi jaloux [mustasukkainen]. Täällä on niin kuuma. Aurinko paahtaa, suihkulähteet lorisevat, paimenet lepäilevät ruohistossa. Miten somaa haravoida heinää pariisilaishansikkaissa! Sallikaa minun kysyä, neitiseni, suuriko hinta teidän hyveellänne on? Vai niin, vai pappi, kyllä minä tunnen veljeni rakuunat! Hyveitä, niitä me näemme huvinäytelmissä. Käykäämme tanssimaan! Soittoa! Soittoa! Zefyyrin lailla me liitelemme Drottningholman tammien keskellä ja rantaa vasten tyrskyää sampanjameri! Jäätelöä ja sampanjaa! Kuulkaahan, tiedättekö mitä rouva Schröderheim sanoi kuninkaalle, kun hän piti kädessään tuppea ja kuningas säilää?

— Hyvänen aika, herra maisteri, millaista onnettomuutta minun täytyy kokea! Parooni on tullut hulluksi!

— Parooni on varmaan nuoruudessaan elänyt hyvin kevytmielisesti ja siitä hän nyt hourailee. Kuume riuduttaa hänet; teidän olisi pitänyt aikoja sitten haettaa lääkäri.