— Niinkö arvelette, maisteri! Mutta täältä on viiden peninkulman matka
Tampereelle.
— Ei se auta. Lähettäkää kiireimmiten viesti, kertokaa taudin laatu ja pyytäkää lääkkeitä. Sairas tuntuu nyt hiukan rauhoittuneen. Antakaa hänelle jotain virvoittavaa!
— Minä sekoitan vadelmanestettä veteen ja lähetän heti sanan kaupunkiin.
— Hyvä. Pitäkää kiirettä. Ymmärrättehän, että vihkimisen nyt täytyy jäädä?
— Tietysti, kuinka se minun mieleeni juolahtaisikaan?
Emännöitsiä jätti papin sairaan luo ja läksi. Etuhuoneessa hän tapasi Eljaan, hän oli kalpea ja hänen mielensä kuohuili, mutta hänen huulillaan näkyi voitonriemuinen pilkanhymy.
— Mikäs sinun on? Mitä on sinun käsissäsi, jotka kätket takkisi alle?… Verta!
— Olkaa hiljaa, se asia ei koske muihin kuin minuun ja pehtoriin! Tunnettehan tuon Tuomaan… rengin. Pehtori käski minun odottaa häntä tuolla nurkan luona ja ottaa käteeni tämä lankunpalanen, nähkääs… Heti kun hän tuli ulos seinästä, kaatui hän pitkäkseen takaperin kinokseen. Hän ei liikahuttanut evääkään sen iskun jälkeen.
— Hyvä, hyvä! Sinä olet reipas poika, Eljas! Kas tässä, otappa vahvistukseksesi lasillinen rommia.
— Kiitos tarjoamasta… kyllä se voipi olla tarpeen… käteni ovat hiukan punassa. Se on vain puolukkamehua. Mutta, mitä minun piti sanomani? Missä pehtori on?