— Hän on punaisessa kamarissa ja tekee aika roihuvalkean matkustavaisille. Etteivät vain kuolisi häkään tänä yönä?
— Häkään!… hemmetin hienoa! Mutta mitä luulette? Kun minä kuljin eteisen läpi, niin salin ovi oli raollaan. Salissa seisoi vieras tyttö ja valaisi kynttilällä muotokuvia!
— Ei… se ei ole mahdollista. Missä Sebastian on?
— Mitä? Minä luulin teidän sen tietävän.
— Etkö nähnyt häntä… Sebastiania… sano!
— Minä näin yhden vaimoihmisen salissa.
— Salissa kummittelee. Mene eteiseen, ja pidä matkustavaisia silmällä. Tai… mene rohkeasti sisään ja auta Sebastiania hommassa. Saat sata ruplaa, jos teet työsi hyvin.
— Sata yhdestä ja sata kahdesta! Olkoon menneeksi! — mutisi Eljas ja läksi.
Emännöitsiä tuumiskeli. Kuinka?… Sebastian ei ole tehnyt tehtäväänsä. Hän on minun poikani, ja kuitenkin niin herkkäluontoinen! Mutta tuon vanhan narrin suun tuolla sisällä minä tukkean. Hän voisi vielä tulla tuntoihinsa. Eikö minulla ole pullossa vielä opiumia? No, hyvä: Minä sekoitan tämän annoksen vadelmanesteesen, ja niin hän nukkuu siitä tuomiopäivään saakka.
Von Dahlen jäi yksin sairaan luo, joka makasi kovassa kuumeessa tiedotonna siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hänen tilansa oli nuoren papin mielestä niin arveluttava, että hän päätti lähettää noutamaan rippileipärasiaa ja kalkkia, voidakseen antaa vanhukselle pyhää ehtoollista. Hyvin epäiltävää oli, eläisikö hän siksi, että lääkäri ehtisi saapua. Siksipä von Dahlen läksi pyytämään emännöitsiää, että hän lähettäisi samalla sanan pappilaan kuin kaupunkiinkin.