— Juokaa, vaimo, tai muistakaa, että minä tutkitutan sekoituksenne ja kavahtakaa itseänne, jos siitä löytyy muuta, kuin mitä olette ilmoittanut!
— No, koska maisteri sitä niin välttämättä tahtoo… Herranen aika, enkö minä tietäisi, että se on viattominta vadelmanestettä maailmassa?… Voi, kuinka taitamaton minä olen!
Viekas nainen pudotti maljan maahan, ja neste vuosi pitkin mattoa.
— Kaunis maljani! Mainio vadelmanesteeni!
— Käärme! — huudahti von Dahlen vihoissaan. Mutta samassa hänen huomionsa kääntyi toisaalle.
12. Nemesis.
Lotta oli kulkenut saliin Sebastianin avaamasta ovesta. Hänen kynttilänsä valaisi vanhoja perhemuotokuvia. Ankaran ja vakavan muotoisina ne tuijottivat kullatuista kehyksistään häneen, jälkeläiseensä, ikäänkuin heitä olisi pahoittanut se epäsäätyinen avioliitto, jonka johdosta hänen osallensa oli tullut porvarillinen Ringiuksen nimi. Mietteissään hän kulki toisesta taulusta toiseen ja pysähtyi vihdoin kahden muotokuvan eteen, jotka riippuivat seinällä paroonin huonetta vasten. Molemmat he olivat nuoria, molemmat ulkomuodoltansa korkean-ylimyksellisiä. Molemmat he olivat hovipuvuissa, päätä koristivat jauhoitetut irtotukat ja hiuspussikot, kaulaa hienot valkoiset röyhelöt ja ranteita kallisarvoiset pitsikalvosirnet. Toinen oli sotilas, toinen siviilipukuinen. Sotilaan kasvojen juonteet olivat säännölliset, ylpeät, melkeinpä kopeat ikäänkuin hänen huulillansa olisi pyörinyt vetoaminen aateliston oikeuksiin; hovimiehen piirteet olivat vähemmän säännölliset, mutta miellyttävämmät, pilkallisesti hymyilevät, ikäänkuin hän kertoisi ranskalaista pilajuttua, samalla kuin hiukan irstas katse ja erityinen velttous suupielissä todisti hienostunutta aistillisuutta ja kevytmielisyyttä, joka hänen aikanansa oli niin tavallista korkeimmissa piireissä.
Lotta tarkasteli molempia kuvia nuoruuden vilkkaalla uteliaisuudella, sillä hän ei epäillyt, että sotilas oli hänen onneton äitinsä isä, hovimies taas sama mies, joka nyt kuihtuneena ja rappeutuneena oleskeli tässä talossa oman itsensä varjona. Hän ajatteli heidän kummankin kohtalojansa, ihmisen onnen katoavaisuutta ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä.
Mutta pian hänen korvaansa kiintyi pari sanaa, jotka lausuttiin viereisessä huoneessa. Ääni kuului heikosti, hän tuskin saattoi erottaa mitä sanottiin, mutta hän luuli tuntevansa äänen, jonka muistokin yksin peitti hänen poskipäänsä purppuralla. — Olisikohan hän siellä? — sanoi hän itseksensä. — Ei, se ei voi olla mahdollista.
Olipa se sitten mahdollista taikka ei, niin hänen uteliaisuutensa oli niin suuri, että hän, — seuraten harkitsematonta tunnettansa, joka niin usein määrää vilkkaan naisen teot, — tarttui paroonin huoneen ovenlukkoon.