Lukija muistanee, että vanha parooni, ollessaan vadelmahillon kimpussa, oli jättänyt tämän oven auki, joka muuten aina oli lukittuna. Lotta vain kevyesti painoi sitä, niin ovi lensi auki.
Tämä se veti von Dahlenin huomion toisaalle.
Mutta samassa kun Lotta niin äkkiarvaamatta astui vanhan paroonin huoneesen, avautui eteisen ja salin välinen ovi ja Eljas hiipi sisään. Kun hän oli vakuuttautunut siitä, ettei ketään ollut salissa ja ettei mitään melua kuulunut, niin hän riisui saappaat jalastansa, avasi varovaisesti punaisen kamarin oven ja tissutteli sukkajalassa sisään.
Tuomas istui melkein samalla paikalla kuin missä Lotta oli ollut
Sebastianin tullessa sisään, ja sitä paitsi vuodekkin häntä varjosti.
Siksipä Eljas ei heti häntä huomannut, vaan näki ainoastaan vanhan
rouvan, joka nukkui vuoteessa.
Tuomas oli väsynyt kaahlattuaan pari peninkulmaa kinoksissa jäällä ja tapeltuaan Eljaan kanssa. Siksipä oli anteeksi annettavaa jos kohta ei varovaista, että hän ei voinut vastustaa silmäluomiensa painoa, vaan nukahti istuessaan mukavassa nojatuolissa. Olisipa voinut lauaista pistoolilla hänen korvansa juuressa, ja tuskinpa hän sittekään olisi herännyt. Vielä vähemmin hän kuuli Eljaan astuvan sisään.
Eljas seisahtui keskelle lattiaa, epäröiden mitä hänen tuli tehdä, kun pehtoria ei näkynyt. Mutta luultavasti luvatut sata ruplaa liehuivat hänen mielessänsä ja hänen verenhimonsa oli jo ennestään kiihoittunut. Hän lähestyi vuodetta ja veti vyöstänsä esille lyhyen puukon.
Uhri sekä suojelia nukkuivat.
Ainoastaan ihmeen kautta vanhus saattoi pelastua.
Ja tämä ihme tapahtuikin.
Uneen vaipunut Tuomas oli koko painollansa nojautunut nojatuolin toista käsinojaa vasten. Joko hän nyt unissansa liikahti, taikka hänen painonsa oli liian raskas rappeutuneelle, puoleksi lahonneelle tuolille, joka tapauksessa noja murtui ja Tuomas kaatui kolinalla maahan. Tästä melusta vanhus säikähtäen keräsi. — Lotta! Tuomas! — huusi hän luonnollisella pelon vaistolla.