— Jos tarkoitatte pehtoria, — puuttui Lotta puheesen, niin hän läksi punaisesta kamarista ulos noin tunti sitten. Minun mieleeni muistuu nyt, että heti sen jälkeen kuulin hätähuudon.
— Voi!… Eljas… Eljas on erehtynyt! Kirottu olkoon se konna!
Päästäkää minua, minun täytyy päästä ulos… ulos!
Ja kenenkään estämättä emännöitsiä syöksyi raivoissaan ulos. Kinokset olivat korkeat, hän vaipui kainaloitaan myöten lumeen, hän kompastui lakkaamatta, mutta nousi heti taas pystyyn ja kiiruhti eteenpäin, huutaen Sebastiania nimeltä. Ei kukaan häntä kuullut; vain tuuliviirin narina ja myrskyn ulvonta vastasivat hänen huutoonsa. Jumalan iankaikkiset tähdet kirkkaalla öisellä taivaalla olivat kurjan naisen epätoivon ainoat todistajat, — hänen, jonka paatuneessa, rikollisessa rinnassa kuitenkin piili yksi inhimillinen tunne: äidinrakkaus. Sebastianin tähden, hänen rikkautensa, kunniansa tähden hän oli myönyt sielunsa pahoille hengille, ja nyt… nyt hän varmaan oli murhattu, kaatunut siihen kuoppaan, jonka hän yhdessä äidin kanssa oli kaivanut toiselle!
Renkituvan portailla hän vihdoin löysi Eljaan, joka verissänsä ja hämmentyneenä vaivoin oli sinne laahannut itsensä isojen portaitten edustalta. Emännöitsiä hyppäsi hänen kimppuunsa niinkuin kissa, painoi kyntensä hänen kasvoihinsa, puri häntä, löi häntä, potki häntä, ja olisi varmaan raivoissansa kuristanut hänet, jollei Eljas väkivaltaisesti olisi työntänyt hänet maahan. Vasta kun emännöitsiän voimat olivat lopussa, niin hän tuli tuntoihinsa. Koston puuskaa seurasi heikko toivo, että Sebastian mahdollisesti olisi vielä pelastettavissa. Kultaa ja ruplia hän lupasi Eljaalle, jos hän osottaisi hänelle paikan, missä hän luuli Tuomasta lyöneensä. Eljas antoi kauan rukoilla itseänsä; hän nautti emännöitsiän tuskasta. Mutta lopulta ahneus sai voiton, he läksivät yhdessä salaoven edustalle ja vetivät kinoksista esiin Sebastianin verisen, tunnottoman ruumiin.
13. Sovinto.
Taaskin me palajamme vanhan paroonin makuusuojaan. Lukija muistanee, että Tuomas emäntineen oli astunut huoneesen.
— Kuules Lotta! — sanoi vanha rouva. — Tule tänne, lapseni, ojenna minulle kätesi! Kas noin. Jumalan kiitos, ettei sinulle ole vahinkoa tapahtunut. Tule! lähtekäämme täältä!
— Heti, isoäiti! Mutta salli minun ensin kysyä sinulta jotakin.
— Sitten, sitten. Tule, lähtekäämme matkalle!
— Rakas, hyvä isoäiti, vastaa minulle! Jos sinulla olisi vihamies, joka olisi tehnyt sinulle paljon pahaa, paljon vääryyttä, joka olisi katkeroittanut koko pitkän elämäsi ja jota et olisi nähnyt moneen, moneen vuoteen; ja jos sinä nyt, isoäiti, pitkän ajan kuluttua tapaisit tämän vihamiehesi murtuneena sekä ruumiin että sielun puolesta, kadotettuna ja kuolevana, mutta ehkä kuitenkin katuvaisena, — katuvaisena sen tähden että se, joka alituisesti on valehdellut ja mustin värein kuvaillut hänelle sinun tekojasi, on pettänyt hänet — kääntyisitkö silloin, isoäiti, pois vihamiehesi vuoteen äärestä ja antaisitko hänen kuolla ilman sovintoa?