— Lottaseni! Lotta kulta! — sanoi vanhus kiihottuneella mielellä, — miksikäs niin kysyt? Enhän minä voi nähdä, oi Jumalani! Olenhan sokea, enkä tiedä kenen vuoteen ääressä minä seison.
— Anna minun taluttaa sinut vuoteen ääreen, isoäiti. Kas niin, ota käteesi tämä kuihtunut, kylmä käsi! Kuvittele nyt mielessäsi, isoäiti, että pidät kiinni tuon vanhan vihamiehesi kädestä, hänen kädestänsä, joka on tehnyt sinulle niin paljon vääryyttä, niin paljon pahaa, joka on katkeroittanut koko elämäsi ja jota et ole nähnyt moneen vuoteen, mutta jonka nyt tapaat kuolevana ja murtuneena sekä ruumiin että sielun puolesta. Voitko antaa hänelle anteeksi, isoäiti?
— Oi, Jumalani, annan, annan kyllä! — nyyhkytti vanhus joutuen aivan pois suunniltaan. — Jumala on armossansa tukenut minua kovimpienkin koettelemusten aikana; voisinko minä rinnassani kantaa vihamielistä sydäntä! Onneton Magnus Drakenhjelm parka, sinä olet ollut minua onnettomampi, sillä sinulla ei ole ollut rinnassasi sisällistä rauhaa! Minä annan sinulle anteeksi niin vilpittömästi ja totisesti kuin minä toivon Jumalan kerran antavan minulle anteeksi kaiken sen katkeruuden ja napinan, jolla olen epäillyt hänen iankaikkista kaitselmustansa.
Tämä kohtaus koski syvästi kaikkiin läsnäoleviin. Lotan ja von Dahlenin silmistä vieri kyyneleitä ja Tuomas, joka ei suinkaan ollut herkkäluontoisimpia, kääntyi seinään päin ja — niisti nenäänsä.
— Onko hän kuollut? — kysyi vanhus vihdoin.
— Ei vielä, — vastasi Lotta. — Hän makaa horroksissa ja vast'ikään hän houraili. Hiljaa, nyt hän taas alkaa.
Sairaan silmät olivat suljettuina, mutta hänen huulensa liikkuivat hiljaa. — Tekö se olette, neiti Reutercrona! — sanoi hän hellällä äänellä, ikäänkuin aivan toiset ja suloisemmat kuvittelut olisivat kangastaneet hänen mielessänsä kuin hetki sitten. — Oi, ma helle cousine [kaunis serkkuni], minä tunsin äänenne, te minua nimeltä mainitsitte. Uskokaa minua, te olette charmante [ihastuttava] vaaleansinisessä harsopuvussanne, hienoine brabantin-pitseinenne, jotka ympäröivät hihojanne. Tiedättekö, että Hagassa näytellään "Siri Brahea". Hs — minä sanon teille jotakin, kuningas ei sitä ole kirjoittanut, vaan Kellgren. Älkää antako minua ilmi, pikku serkkuseni, se voisi maksaa minulle kamariherra-avaimeni…
— Parooni Magnus Drakenhjelm! — keskeytti häntä von Dahlen, johtaakseen häntä, jos mahdollista, näistä kuolevalle miehelle sangen vähän sopivista ajatuksista. — Älkää ajatelko enää tämän maailman turhuutta, ajatelkaa sieluanne ja Jumalan vanhurskautta, sillä te seisotte pian hänen tuomio-istuimensa edessä.
Sairaan kuihtuneet kasvonpiirteet vetäytyivät omituiseen hymyyn — tuollaiseen kevytmieliseen, ilkamoivaan hymyyn, joka onnen päivinä koreilee jumalankieltäjän huulilla ja jommoista niin sanotut sivistyneet paroonin nuoruuden aikana näyttivät puhuessaan uskonnollisista aineista. Se oli olevinaan hienoa "filosofista" pilkanhymyä, galanteriaa, pilaa, mutta hänen huulillansa se muuttui hirveäksi ivaksi. Se oli olevinaan auringonsäde "valistuksen" kukkuloilta, mutta se ei ollutkaan muuta kuin väräjävä lampunhohde hautakuorossa.
— Mon cher ami, te puhutte kuin Nordborgin postilla. Minä suositan teitä kuninkaalle ja Lehnbergille vankilansaarnaajaksi. Mutta miksi te seisotte esiripun takana? Pauvre bête [Moukka parka], oletteko lukenut Voltairen teoksia? Muistatteko mitä herttua Richelieun hiusten kähertäjä sanoi eräänä päivänä, kun hän puki herraansa? Minä olen vain yksinkertainen kamaripalvelia, hän sanoi, ja kuitenkaan minä en usko enempää kuin tekään, monseigneur [arvoisa herra], että Jumalaa on olemassa.