— Se on hirveätä. Herra parooni, Jumala on olemassa, Hänen edessänsä me olemme vain tomua ja tuhkaa ja Hän kutsuu teidät tekemään tiliä pitkästä elämästänne.
— No jopa jotakin. Kuollakko? Olenhan tuskin kolmikymmenvuotias. Elää ja nauttia, kas siinä minun filosofiani. Tulkaa pois kuiskaajaluukusta, ystäväni! Minä näyttelen elämän jumalallista huvinäytelmää ja te kuiskaatte maanalaisesta asemastanne murhenäytelmää. Cela ne va pas, mon ami [Se ei käy, ystäväni]. Astukaa tänne lämpiöön, ja ojentakaa minulle puuderikaapu. Naamiohuvit ovat mainiot, valaistus éblouissant [häikäisevä]. Kaunis Daphneni, suokaa mulle contredanse! [vastatanssi].
— Hän hourailee auttamattomasti! — sanoi von Dahlen surullisesti. — Onnetonta olisi, jos hän noin tunnotonna lähtisi ijäisyyteen. Vast'ikään kuitenkin minusta tuntui, ikäänkuin teidän äänenne, hyvä rouva, olisi vaikuttanut hyvää hänen hermoihinsa. Saisinko pyytää teitä vielä kerran puhuttelemaan häntä.
— Drakenhjelm! — sanoi vanha everstinna sairaan korvan juureen. —
Tunnetteko minua?
Vanha parooni avasi heti silmänsä, joissa paloi tavaton tuli, tarkasteli olentoa vuoteensa ääressä, siveli otsaansa, sulki taas silmänsä ja sanoi muuttuneella äänellä:
— Ei, ei… minä en tunne teitä. Ääni on Ebba Reutercronan, mutta… hän on nuori ja kaunis…
— Niin oli viisikymmentä vuotta sitten!
— Viisikymmentäkö vuotta?… Niin, se on totta… viisikymmentä vuotta sitten. Ja nyt… te olette Ebba Reutercrona… ja sanotte olevanne veljeni leski ja te tulette tänne iloitsemaan minun nöyryytyksestäni… kurjuudestani… mutta… älkää riemuitko… minä tunnen nyt olevani paremmissa voimissa… minä voin sangen hyvin… madame, excusez mon habit! [rouva, suokaa anteeksi pukuni]… Lisette! Etkö häpeä antaa minulle repaleista yönuttua! Lisette, miltä täällä näyttää? Suokaa anteeksi, hyvät naiset! Minulla on sangen… huolimattomia palvelioita. Lisette! Hän ei tule. Todellakin, hyvät naiset, minä punehdun, että olen näin deshabille [vaillinaisesti puettu]…
— Terveenä ollessaan hän ei ole sitä huomannut, — kuiskasi Lotta von Dahlenille. — Pari tuntia sitte vielä hän oli puoleksi sokea, mutta nyt hän näyttää taas näkevän.
— Tämä on elämän viimeinen auringonvälähdys hetkistä ennen kuolemaa, — kuiskasi von Dahlen yhtä hiljaa. — Kuolevaisten silmät voivat ihmeellisesti kirkastua.