— Tyttäreni tytär; ainoan lapseni ainoa lapsi.
— Mikä hänen nimensä on?
— Hedvig Charlotte Sophie Ringius.
— Ringius?… Hm… en tunne sitä sukua… pappissuku, nimestä päättäen. Eh bien [No hyvä], tule tänne, lapseni, anna minun suudella otsaasi. Vanhako olet?
— Yhdeksäntoista vuoden.
— Kauniit silmät… soma profiili… enemmän cendrée [oik. tuhankarvainen, s.o. tumman ja vaalean keskivälinen] kuin isoäitisi. Mais si… mon enfant, vous parlez français? [Mutta… lapseni, puhutteko ranskaa?]
— Je le dois aux leçons de ma grande-mère [Siitä taidosta minun on kiittäminen isoäitini opetusta].
— C'est bien [Sepä hyvä]. Tiedättekö, vapaaherratar… tyttö minua miellyttää suuresti… Hän ääntää hyvästi .. Minulla on useita huvittavia teoksia, Paul de Kockin ja George Sandin teoksia… näette, että minä seuraan aikaani… mutta minä en ole voinut lukea niitä… sen jälkeen kuin silmäni kävivät niin heikoiksi… Olisin hyvin enchanté [ihastuksissani]… jos pikku serkkuseni… tahtoisi lukea minulle niitä ääneen.
14. Vanhan hovimiehen kuolema.
— Herra parooni, — sanoi nyt von Dahlen hartaan vakavasti, istahtaen sairaan vuoteen ääreen ja tarttuen hänen käteensä; — minun surullinen velvollisuuteni on muistuttaa teille sitä, mitä te näytte unohtavan. Kaiken inhimillisen käsityksen mukaan ei teillä ole enää monta elonhetkeä jäljellä. Te olette seurannut omantuntonne ääntä, te olette tunnustanut ja ihmisten edessä hyvittänyt sen synnin, joka ehkä olisi eniten painanut syntienne vaa'assa. Mutta, herra parooni, jumalallista oikeutta ei hyvitetä kokonaisen elämänkään hyvillä töillä, sitä vähemmin yhdellä ainoalla. Onko teidän mielialanne niin kristillisen nöyrä, niin vieroittunut tämän maailman turhuudesta, niinkuin kuolevan kristityn ja katuvaisen syntisen tulee?