Vanha Drakenhjelm ei heti vastannut. Hetkeksi hänen Paul de Kockin ihailunsa näytti ikävästi häiriytyneen, mutta pian entinen hymyily taas palasi hänen huulillensa. — Kenenkä kanssa minulla on kunnia puhua? — kysyi hän.
— Nimeni on von Dahlen, pappi.
— Von Dahlen?… Tunnen suvun… eräs von Dahlen oli majorina Turun läänin rykmentissä… urhoollinen mies… suuri naisten ihailia… no, no, nuori ystäväni… te olette pappi… puhukaamme jostakin muusta… Minä tunnen nyt, että… lepo on minua voimistuttanut… Jos olisitte lääkäri, niin vakuuttaisin teille, ett'ette… vielä muutamaan vuoteen saa passittaa minua… ijäisyyteen. Nähkääs… ystäväni, minä olen… filosofi… minä en pelkää… kuolemaa, mutta suokaa anteeksi… se aine on hiukan… ikävä, ja… vanha hovimies, sellainen kuin minä… valitsee mielellään iloisempia puheluaineita naisten seurassa. Johtuupa tässä juuri mieleeni… eräs juttu… Lehnbergistä. Tunnettehan Lehnbergin… ainakin hänen saarnojansa… Hänen piti kerran ripittää erästä neiti… Psilanderhjelmiä…
Näin pitkälle parooni oli ehtinyt kuolemanvalmistuksessansa, kun häntä keskeytti emännöitsiä, joka ryntäsi sisään epätoivon raivossa huutaen: — Auttakaa, parooni, auttakaa! He ovat murhanneet poikamme, meidän Sebastianimme! Hän makaa tuolla ulkona kuolleena, muserrettuna, paleltuneena, auttakaa, parooni! Auttakaa! He tahtovat murhata meidät kaikki.
Parooni oli puhuessansa tuntenut semmoista lisääntyvää uupumusta, joka on seurauksena hermojen heikommaksi veltostumisesta luonnottoman kiihtymisen jälkeen. Niinkuin tietty, on ihminen tällaisessa tilassa tavattoman herkkä mielenvaikutuksille. Korvaa kiusaa kärpäsen surina ja kumoon kaatuva tuoli voipi pelästyttää heikon sairaan kuoliaaksi. Emännöitsiän äkillinen ryntäys huoneesen ja hänen kiivaat huutonsa, jotka saattoivat terveetkin kalpenemaan, vaikuttivat sairaasen äkillisesti ja valtavasti. Hän nousi äkkiä istualleen, hänen silmänsä tuijottivat oveen, hän aikoi sanoa jotakin, mutta kieli ei taipunut suorittamaan tehtäväänsä, hän kävi kalman kalpeaksi ja vähäisen väristyksen jälkeen hän vaipui äänetönnä takaisin vuoteelleen.
Kaikin tavoin koetettiin häntä jälleen virvoittaa eloon. Iskettiin suonta, haudeltiin halvausvedellä, — mutta kaikki oli turhaa. Parooni Magnus Drakenhjelm oli lakannut hengittämästä.
Hän oli eronnut tästä elämästä ranskalainen romaani sydämessänsä ja kevytmielinen juttu huulillansa, — ja hänet oli vienyt hengiltä hänen jalkavaimonsa ilmoittama uutinen aviottoman poikansa murhasta. Näytti siltä, kuin näillä huulilla yhä olisi ollut tuo "filosofinen" hymy, jolla hän koko elämänsä ajan ja vielä muutama silmänräpäys sitten oli katsellut kuolemaa, tuomiota ja iankaikkisuutta, — näitä elämän lyhyen päivän jättiläissuuruisia iltavarjoja, joita vaan kristinusko saattaa valaista ikuisella valollansa. Mikä hirveä uskovaisen iloisen, ja viime hetkeen asti kestävän luottamuksen irvikuva! Kuinka paljon elämällä onkaan vielä opittavaa kuolemalta!
Läsnäolevat kääntyivät kauhistuneina pois.
Von Dahlenin inho kääntyi nyt emännöitsiään, joka ensi hämmästyksessään unohti poikansa ja ääneti ja liikkumatta oli katsellut paroonin loppua. — Onneton! — hän sanoi, — ei siinä kyllin, että olette karkeroittanut tämän vanhuksen elämän; te olette myöskin kiirehdyttänyt hänen kuolemaansa. Poistukaa heti tästä huoneesta ja niin pian kuin mahdollista koko talostakin, joka nyt on sen oikean omistajan, vapaaherratar Drakenhjelmin oma.
Emännöitsiän silmät säkenöivät raivon tulta.