— Vai niin, — sanoi hän; — ajetaanko minut talosta? Ja minkä tähden, jos saan luvan kysyä? Ehkäpä sentähden, että te olette vienyt hengiltä vanhan paroonini, — te sen olette tehnyt, te omientuntojen varas ulkokullattuine kasvonilmeinenne ja surmaavine sanoinenne! Tai ehkäpä sentähden, että olette murhauttanut pojan, samoin kuin olette saarnannut isän kuoliaaksi? Te saatte vastata siitä, te musta tekopyhä irstaine vaimoväkinenne, jotka olette maantieltä lähettänyt tänne! Mutta nähkääs, minä otan Rautakylän aivan nenänne edestä, minä, nähkääs, sillä minulla on paroonin testamentti hyvässä tallessa; sitä te ette voi minulta rosvota, te tekopyhä varas!
— Säästäkää sanojanne, järjetön vaimo; teidän hävyttömyytenne ei hyödytä mitään. Vihkimätodistus, joka todistaa tämän vanhan rouvan laillisen avioliiton parooni Kustaa Drakenhjelm vainajan kanssa, on löytynyt, ja on, toivoakseni, tarpeeksi pätevä todistamaan hänen oikeutensa.
— Vihkimätodistus… vai niin… siitä minä en mitään tiennyt… No, jos niin on, niin minä ehkä… olen ollut väärässä ja pyydän herrasväeltä anteeksi. Mutta voinko minä herrasväkeä uskoa? Jos se olisikin vain joku muu turha paperi… mutta minä tietenkään en saa nähdä sitä?
Näin puhuessaan emännöitsiä, joka jo monta kertaa ennen oli osottanut voivansa hillitä mieltänsä, tekeytyi kissan tavoin mairittelevan nöyräksi, niinkuin hänen tarkoituksensa tällä kertaa vaati, samalla ilmaisten teeskenneltyä epäilyä. Lotta ojensi hänelle paperin. — Kas tässä; lukekaa itse!
—- Seis! — huudahti von Dahlen. Mutta liian myöhään.
Emännöitsiä oli jo tarttunut paperiin, hieronut sitä käsiensä välissä ja repinyt sen pieniin palasiin.
Liian myöhään von Dahlen tarttui häntä käsivarteen; paperi oli jo revitty. Emännöitsiän kasvoissa ilmeni jälleen vaivoin hillitty vihan ja ilkeyden sekä uhman ilme. Hän astui ovelle, kohotti uhaten kätensä ja huusi: — Ulos kaikki, murhaajajoukkio, varasseura, maankiertäjät! Ulos talostani, minun talostani, sanon minä! Ulos tällä elävällä hetkellä, taikka minä annan väkeni heittää teidät ulos ovesta!
Lotta haki katseellaan Tuomasta; luonnollisesta soveliaisuuden vaistosta hän oli poistunut huoneesta, kun vanhan paroonin ja everstinnan välillä tuli puhe perheasioista. Lotta ja von Dahlen loivat toisiinsa katseen, joka sanoi: — Meillä ei ole jäävitöntä todistajaa vainajan suulliseen testamenttiin ja vihkimätodistus on palasina. Mikä onnettomuus!
Emännöitsiä huomasi voiton olevan puolellansa ja huuteli kimakalla äänellä: — Eljas! Eljas! Tule, aja roistot ulos ovesta!
Hänen huutaessansa astui sisään — ei Eljas, vaan eräs toinen henkilö, jota hän vähimmin oli odottanut ja joka ilmaantumisellaan sai kaikki hämmästymään.