Mies, joka niin äkkiarvaamatta astui makuusuojaan, oli kuolleeksi luultu Sebastian itse. Lämpimässä huoneessa hän oli vähitellen tointunut ja hoiperteli nyt verisenä ja uupuneena äidin huutaessa ovesta sisään.
Kun emännöitsiä huomasi hänet, niin hän heittäytyi ilosta huudahtaen hänen kaulaansa ja suuteli häntä loppumattomasti. Sebastian irroitti itsensä silminnähtävällä vastenmielisyydellä äidin sylistä, hoiperteli vuoteen luo, vaipui voimattomana tuolille ja nähdessään kuolleen hän huudahti: — Äiti, olettehan sittenkin murhannut hänet?
— En minä ole häntä murhannut, vaan nuo ihmiset tuossa ovat hänet murhaajansa. Tule, poika parkani, sinä olet sairas ja tarvitset lepoa: lähtekäämme sinun huoneesesi! Mutta tosiaankin, — jatkoi hän ilkeästi, — minä en voi jättää noita vieraita ihmisiä yksin huoneesen; täällä on sekä hopeakaluja että muutakin.
Lotta tarttui isoäitiään käsivarteen ja läksi ulos.
— Niin, — sanoi Sebastian synkästi, — täällä on sekä hopeakaluja että muutakin… Täällä lepää kuollutkin. Vaimo, ettekö tahdo edes vainajankaan läsnäollessa luopua jumalattomasta vihastanne ja väärästä ahneudestanne? Uskallatteko vieläkin kieltää, etteivät nuo molemmat, jotka äsken läksivät ulos, ole ainoat Rautakylän kartanon lailliset perilliset?
— Mutta rakas Sebastian, älähän kiihoitu, sinä olet niin kalpea ja heikko, rauhoitu! Minä tunnustan kaikki, mitä he tahtovat, kun he vain hankkivat todistuksia.
— Teidän äitinne repi juuri äsken kavalasti everstinnan vihkimätodistuksen rikki, — sanoi von Dahlen.
— Vaimo, vaimo! — huokasi pehtori ja hänen kalmankalpea poskensa sai hetkeksi punaa. — Tuo vieras tyttö, joka äsken meni ulos, sanoi minulle, kun minä astuin hänen luoksensa murha-ase kädessä ja sydän täynnä pahoja ajatuksia: Te olette rehellinen mies! Ja oma äitini, joka Jumalalle on vastuunalainen siitä, mitä hän on tehnyt lapsestansa, hän sanoo minulle, kun kauan sitte unohtunut hyve uudelleen virkoo minun sielussani: Sinä olet konna, poikani! Ole ja pysy yhä edelleenkin konnana!
— Ei, — sanoi von Dahlen vakavasti ja hellästi tarttuen Sebastiania kädestä kiinni, — te ette ole konna; siten ei hyljätty puhu. Sen minkä te olette tehnyt, sen te kadutte ja hyvitätte. Jumala katsoo sydämen aivoitukseen. Ojentakaa minulle kätenne niinkuin vilpittömälle ystävälle ja luvatkaa minulle tässä isävainajanne ruumiin ääressä, että tästä lähin vaellatte hyvällä ja oikealla tiellä. Tahdotteko sen tehdä?
— Sen tahdon ja lupaan tehdä.