— Amen. Nyt maailmassa on yksi rehellinen mies enemmän.
— Eivätkö litaniat ole jo lopussa? — sanoi emännöitsiä pilkallisesti, ikäänkuin peittääkseen omaa hämmennystään. — Älä tekeydy paremmaksi kuin mikä olet, Sebastian! Niin totta kuin nämät ihmiset eivät koskaan voi tuoda esille oletettua vihkimätodistustaan; niin totta ei sinustakaan, rakas Sebastian, koskaan tule sellaista laupiasta ja jumalista nahjusta, jommoiseksi tuo saarnaajapappi sinua aikoo.
Samassa salinpuoleinen ovi avautui ja Lotta astui sisään loistavin silmin: — Rikhard, vihkimätodistus on jälleenlöydetty! Tässä se on! Taitettu paperi, joka äsken oli minun kädessäni, ja jonka tuo ilkeä vaimo repi rikki, ei ollutkaan oikea, vaan eräs isoisäni kirjoittama kirje eräälle Fredrik nimiselle ystävällensä.
Von Dahlen tarkasteli paperia. — Aivan oikein! — sanoi hän.
— Katsokaas nyt, äitini! —- huudahti Sebastian, — totuus itse solmii teidän oikeudettoman kielenne valheesen.
Emännöitsiä seisoi nolattuna.
Ja myöhäinen talviaamu alkoi sarastaa yli seudun.
15. Kymmentä vuotta myöhemmin.
Kesän sinervät laineet kimaltelivat Näsijärvellä. Raitis tuuli liidätti lennossansa havumetsän tuoksua laajojen, kauniiden ulapoiden yli ja leikitteli heijuvassa kaislikossa, joka siellä täällä seisoi mielistellen rantakiviä. Lahdet ja selät loistivat auringonvalossa; riippukoivut niemien nenissä nuokuttivat keikailevia kiharoitaan laineilla. Mutta näiden kimaltelevien ja vaalean vihreitten maisemien takaa kohosivat Satakunnan synkät kummut, joissa värit esiintyivät niin omituisen vakavina, paikoittain ihan mustanpuhuvina ja jotka ikäänkuin tummana kehyksenä kohottavat sisä-Suomen järvimaisemien loistoa.
Näillä somilla laineilla kiiti purje eteenpäin ja Rautakylän rantaa läheni kaunis viheriäksi maalattu pursi. Purjeet vedettiin kokoon, vauhti väheni; vene laski sievän laiturin kylkeen aivan rakennuksen alapuolelle.