Veneestä nousi kaksi herraa, toinen oli pappi, toinen maallikko; molemmat nuoria miehiä, noin kolmenkymmenen korvissa. He näyttivät olevan vilkkaassa keskustelussa. — Omituinen juttu, hyvä veli Dahlen! — sanoi toinen herroista heidän astuskellessaan polkua ylös rannasta. — Minä olen utelias kuulemaan loppua. Ei suinkaan tuo ilkeä emännöitsiä, jota mainitsit, päässyt saamatta kuritusta halpamaisesta menettelystään?
— Kuritusta saamatta? No, olisi väärin sitä sanoa. Mutta jos luulet kertomustani romaaniksi, jossa ilkeät ihmiset jollakin hirveällä tavalla joutuvat surman suuhun, esimerkiksi juomalla omaa myrkkyänsä, kompastumalla omaan tikariinsa tai siten, että kanta-isän kuvapatsas kaatuu heidän päällensä ja musertaa heidät, niin erehdyt suuresti. Taivaallinen oikeus kohtasi Lisette Hallströmiä paljoa vähemmällä melulla, mutta tuntuvammalla tavalla. Hänen oli pakko, vihkimätodistuksessa olevan allekirjoituksen nojalla, itse todistaa ja vahvistaa everstinna Drakenhjelmin avioliitto, siis itse riistää itseltänsä kaikki toivo Rautakylän omistusoikeuteen. Minä odotin hetken aikaa, että tuo nainen tekisi väärän valan, mutta poika seisoi vieressä ja tarkasteli häntä niin terävästi, että sillä kertaa hänen entinen valehtelemisen-rohkeutensa petti hänet. Tämä todistaminen, sekä pojan kääntyminen häntä päin harmitti tuota ilkeätä eukkoa aina kuolemaansa saakka. Hänen hiuksensa, jotka hänellä vielä seitsemänkymmenen vuoden ikään saakka olivat olleet melkein pikimustat, muuttuivat parissa viikossa hopeanharmaiksi. Hän muutti pois talosta, kun uusi herrasväki saapui sinne ja paria kuukautta myöhemmin tavattiin hän eräänä aamuna kuolleena vuoteessansa.
— Siis, jos olen sinua oikein ymmärtänyt, omistavat vanha everstinna ja mamseli Ringius nyt kieltämättömästi tämän kauniin maatilan? Mikä ihastuttava asema! Mitkä mainiot pellot! Niinkuin tiedät, olen aivan vieras paikkakunnalla, ja koska emme ole tavanneet toisiamme senjälkeen kuin kymmenen vuotta sitten Helsingissä olimme yksissä, niin suot kai anteeksi jos kysyn: missä suhteessa sinä itse olet Rautakylän perheesen, jolle olet luvannut minua esitellä? Tuleeko veljen tielle, jos rupeaisi katselemaan perijätärtä? Rakastettava nainen, sanoit sinä?
— Päätä itse, sillä nyt olemme perillä.
Samassa molemmat herrat saapuivat rehottavaan puutarhaan, jonka lehtokujat, käytävät, pensaat ja kukkapenkereet osottivat erinomaista hoitoa ja aistia. Mahdotonta sinun olisi, hyvä lukija, tuntea tätä tuoksuvaa vihannuutta samaksi metsittyneeksi ja lumenpeittämäksi maaksi, joka kymmenen vuotta sitten kohtasi katsojan silmää Rautakylän ikkunoista. Päärakennus oli jokseenkin entisellään, se oli vain uudesti rapattu ja näytti iloisemmalta saatuaan uuden tiilikaton. Paloviinapannut olivat kadonneet, samoin kaikki repaleet ja kurjuus sekä rappeutuneet mökit kartanolta, ja niiden sijaan näki uusia, kauniita, valoisia tupia ja ahkeria, tyytyväisiä ihmisiä. Kaikkialla ilmaantui järjestystä, hyvinvointia ja hupaisuutta, mutta entinen jäykkä ylimyksellinen komeus oli miltei kadonnut.
Rautakylästä saattoi päättää, että oli sunnuntai. Kaikkialla oli niin hiljaista ja rauhallista, ei työtä, eikä melskettä. Kaikki oli juhlapuvussa. Puutarhasta vain kuului muutamien lasten iloinen juoksu, jotka olivat piilosilla karviaismarjapensaiden ja syreeniaitausten takana. Vaaleankiharainen, kahdeksanvuotias poika juoksi esiin, mutta kaksi somaa pikku tyttöä, toinen kuuden, toinen neljän vuotinen, kurkistivat ujoina sormi suussa aitauksen takaa.
— Oi, — sanoi vieras ihmeissään von Dahlenille; — minä en tiennyt, että olit nainut mies!
— Jo yhdeksän vuotta, ystäväni!
— Ja vaimosi?
— Lotta, omaa sukua Ringius… Tässä hän on!