Aitauksen takaa tuli nuori nainen esiin, ja hänen tummansiniset silmänsä loistivat ilosta. — Rikhard! Rikhard! huusi hän jo kaukaa, — minä tiedän uutisen! Sebastian tuli juuri kirkolta kotiin!
— Silmistäsi näen, miten kappalaisvaalissa on käynyt.
— Toinen puoli kappelia on antanut sinulle yksimielisesti kaikki äänet, ja ettet toista puolta saanut, siihen oli syynä se, ettei Rautakylä äänestänyt.
— Sen minä voin todistaa! — huudahti hartehikas, lyhytkasvuinen mies, jonka ahavoituneissa, vaikk'ei juuri kauneissa kasvoissa ilmeni teeskentelemätön ilo ja sydämellinen rakkaus. Hänen perässänsä kulki lyhyt, lihava ja hiukan pörröinen olento, joka myös näytti liikutetulta ja sanaakaan sanomatta pyyhki silmiänsä karhean sarkanuttunsa hihaan.
— Kiitos, Lottaseni! Kiitos, ystäväni, hyvästä uutisestanne! Minua ilahduttaa, että kunnon seurakuntani luottaa minuun. Minä en petä sitä; ei mikään pastoraatti voi houkutella minua pois täältä. Teidän kanssanne ja Rautakylässämme minä tahdon elää ja kuolla… Mutta minä unohdan, — jatkoi hän, — esittää omaiseni. Tässä, ystäväni, näet pienen, uljaan vaimoni; suo anteeksi, että olen ennättänyt ennen sinua! Tässä on luotettava ja järkähtämättömästi uskollinen pehtorini Sebastian Hallström ja tässä reipas voutini, Tuomas, joka seurasi virassa erästä Eljas nimistä konnaa, jonka me ajoimme pois. Enkö ole rikas ja eikö minulla ole ansaitsemattoman paljo onnea ja rakkautta?
— Sinä olet kadehdittava!… Mutta sinä sanoit vanhan everstinnankin vielä elävän.
— Niin, Jumalan kiitos, koettuaan paljon suruja hän on nyt saanut, joskin sokeana, viettää kymmenen täysin onnellista vuotta lastenlastensa-lasten piirissä. Tänään hän täyttää kahdeksankymmentä vuotta. Lotta, oletko tehnyt niinkuin suostuttiin?
— Kyllä, me talutimme hänet lehtimajaan kahvia juomaan ja lapset toivat hänelle seppeleitä ja vihkoja hänen lempikukistansa, jotka hän tuntee hajusta. Hän oli hyvin liikutettu; pelkäänpä, että kappalaisenvaali liian voimakkaasti vaikutti hänen hermoihinsa. Hän nukkuu nyt rauhallisesti ja minä kuulin hänen vain moneen kertaan lausuvan: Kuinka Jumala on hyvä! Ylistetty olkoon hänen pyhä nimensä!
— Sinä sanot hänen nukkuvan lehtimajassa, — sanoi von Dahlen hiukan levottomasti. — Lähtekäämme sinne!
Kaikki he astuivat hiljaisin askelin lehtimajaan. Vanha everstinna istui siellä Rautakylän vanhassa nojatuolissa kädet ristissä, ikäänkuin rukoukseen vaipuneena. Hänen päänsä oli hiljaa vaipunut rinnalle ja hänen kuihtuneet kasvonsa olivat kirkkaassa hymyssä; lehtien lomitse leikitteli kirkas auringonsäde hänen hopeanhohtavilla hiuksillansa, linnut lauloivat oksilla, ja tuhansien kukkasten tuoksut kohosivat kiitosuhrina Luojan istuinta kohti.