KÄTCHEN.
Pois tulkaa, armahin! Tuo puhe, joka kauhun mieleeni tuo, jo jättäkää!
REGINA.
Sa näätkö sauhun?
Maailmat palavat, on päivä tuomion.
Kaikk', kaikk' on tuhkana. Ma yksin jälell' oon.
Kuolleiden keskeltä kas haamu kohoaapi…
Se Kustaa Aadolf on… Katseensa leimuaapi!
Ei, hellä katseens' on — nyt liikkuu huulensa.
Kuuletko? (Kuuntelee.) "Regina, mua kerran lemmit sa
miss' on nyt sydämes, naissydämes sa nainen?"
— Tuhkassa, kuningas! — "Se paha, lapsukainen." —
Niin sangen paha, sire!
(Peittää kasvonsa Kätchenin syliin.)
KÄTCHEN (itkien).
Ah, mitä vastaan!
REGINA.
Kas, kyynelkö? — hänenkö? Oi, kiitos, kuningas! En ole paha niin kuin luulette, kentiesi. Mun sydämeni myös ol' onnen tyynen liesi; ah, silloin miekkaa kaks sydämein halkaisi ja toinen olit sa, mut toinen uskoni. Kirota toista mun, toist' täytyi siunaella. En voinut valita, ma voin vain vaikerrella ja multaan murtua…