Kuin voit noin vihamielin sa haastaa, vaikka juuri rauhaa julistaa tuo sävel taivainen? Oi, rauhaa, myrskyin maa! Rauhaa, mun sydämein! Ma hirmun unta uinuin, näin että pohjaton tääll' horna mustin kuiluin eroitti ijäksi uskonnot, kansatkin. Nyt laulu sillan luo niin taivaan kaunihin välille tuntojen ja ihmissydämien… ja juopa katoova on tieltä hurskaiden. Min Luoja yhdisti, ei luotu purkaa saa.
DORTHE.
Pois, lapsein! Tuohan ei oo edes latinaa. Luulenpa loppuvan tuon lemmon loilotuksen ja pian torvet nuo saa toisen torahduksen, kun kuninkaallensa ne hautavirttä soi.
REGINA (itsekseen).
Taas kuilun hirveän tuon eessäin näen, oi?
DORTHE.
Käy, rakas lapseni. Jos oikein kiltti olet,
niin jotain kuiskaisen, jost' iloiseks sa tulet…
Kerettikuningas — sht! Hiljaa, hiljaa vaan!
Rukoukses kuultu on.
REGINA (tarkkaavaisena).
Kuolosta kuninkaan?
Mit' on se?
DORTHE (tärkeän näköisenä).