Yhdeksäs kohtaus.
Hieronymus yksin, maassa pitkällään, katselee varovasti ympärilleen ja nousee ylös. Rummun päristyksiä näyttämön ulkopuolella.
HIERONYMUS.
Hyvin kuoltu… auki tie… se sattui paikkaan arkaan,
(Paljastaa kaapunsa alta panssarin.)
mut kiitos panssari! Vain turha mustelma!
Terästä tehty ei, mi voi sun murskata.
(Uhaten.)
En ole kaatuva ennen kuin saan ma seuran,
ennen kuin verissään nään pohjan jalopeuran.
Kolmasti petti jo tikari, myrkky mun.
Viel' kerran kentällä avoimell' onnistun.
Vaikk' itse Mikael sun kulkis kupeellasi,
salamat suojeleis sun sotalippuasi,
niin lohikäärmeenä mä kiedon piirit maan
ja murhaan myrkylläni tuon Hornan kuninkaan…
(Hillitsee itsensä.)
Voi, mitä haastan ma, jok' kannan uskon kalpaa!
Oman lausuin tuomion. Mua Herra säästä halpaa.
(Lankee polvilleen Maarian-kuvan eteen.)
Oi, äiti Jumalan, tomussa, tuhassa
sun eessäs nöyrryn! kuin voin armos ansaita?
Avojaloin käyvä oon tiet' orjantappuroiden
pyhälle haudalle ja lailla akanoiden
jalkoihis polkeva maan kaiken keretit.
Sa siihen tyydytkö? Jos lisää vaatisit,
niin lausu, Maaria! Tahdotko tuhat tulta
loistoksi alttaris? Yks sana vainen sulta
ja taivas punertaa kerettein kuolemaa.
Tyydytkö? kaikki teen, kun jälleen armos saan.
(Nousee.)
Taivaassa kirkkaus, maan päällä pimeys olkoon.
Ain Rooma seisokoon, sen valta lähestulkoon.
(Rientää pois.)
Kymmenes kohtaus.
Kätchen. Sitten Ruhtinas.
(Aika ajoittain kuuluu rummun päristystä, melua ja hälinää näyttämön ulkopuolelta.)
KÄTCHEN (nopein askelin, korviaan pitäen).
Prr, taivas siunatkoon! Mit' on, mit' tietää tää? On poissa ruhtinas, en neitiä ma nää. Koko leiri raivoaa, kaikk' onpi mullin mallin, yks käskee kentälle ja toinen sisään vallin, ja kaikki kuiskivat puhetta salaista maan kavalluksesta, kuningasmurhasta. Ma, kautta sieluni, olen aivan hulluks tulla. On niinkuin luodit — hui! sois ohi korvan mulla. Kaikk' onpi ymmällä. Niskaansa koitellaan nähdäkseen, kellä viel' on päänsä paikoillaan. Miss' onpi neitini?