(Ojentaa hänelle kirjeen.)
REGINA.
Kyll' ymmärrätte lopun. Sire, ääntä hyljätyn te kuulkaa! Luokaa sopu keskelle maailman myrskyisen riitoja. Tänä hirmun aikana, mi riehuu armotta, yks säde säälin ol' ja yksi toivon tähti, te Sire! Teist' tuhansiin sydämiin valo lähti yön synkän varjossa. Kuin silmä kuolevan eloa etsivi, niin teitä Euroopan. Miks tuli pilvi yön, ja tämän tähden peitti? Miks toivo sammui pois ja sijaan pelvon heitti? Vaviskaa itseänne, Sire! Te vannoitte hävittää päältä maan katoolis-uskomme. Katoolilaista siis, henkenne pelastajaa nyt kuulkaa, kuolevaa ja teitä rakastavaa?… Käy, voita, ollos suur', vaan älä kostaja! Valaise tuntoja, äl' enää muserra! Ylhäällä yli maan tään pienen, katoovaisen on armo ijäinen ja lempi jumalainen… Käy Herran voimassa!… (Repii kirjeen.) Se loppui.
(Hänen silmänsä sulkeutuvat, hän vaipuu hiljaa maahan ja kuolee.)
RUHTINAS.
Armahain!
Oi, kuollut!
KUNINGAS.
Eestä mun!
HELMBOLD.
Ja eestä miljoonain.