ATTILIO.
Vain liiaks veljemme Helmboldin into hurmaa.
Hän varokoon, se puhe harhauskoon vie.
Sa, Hieronymus, ehkä tiedät toisen tien;
Sa olet vasara, mi lyöpi raskahasti…
HIERONYMUS.
Ja jos se valtakunnan neuvospöytään asti vois lyödä, ehkä kuultais: Ruotsi poissa on. Yks neuvoo messuhun ja toinen pakohon! Ne sanat pelkurin on. Älkää kuulko niitä! Nyt aik' ei messuhun, kun aik' on lyödä piitä. Me, jotka hallinnehet Herran kunniaks olemme kansoja ja maita, mahtavaks liittomme nostaen ja korvat kuninkaitten neuvoilla täyttäneet, kauhulla laaksot maitten, me väistyisimmekö, miss' seista voimme, ei! Me messuaisimme, kun lyödä voimme, ei! Kuningas Ruotsin on, miks kutsuukaan tää seura hänet, Baal tai Belial, — mut sentään jalopeura! Hukass' on jokainen, ken juoksee pakohon; on turha mairitus ja vitsa voimaton: hänen kuolla täytyy! (Äänettömyys.)
ATTILIO.
Niin se päivä koittaa kerran, kun hyvä musketti…
HIERONYMUS.
Kun vaan se päiv' on Herran, sama kuin se tapahtuu. Yks viittaus kohtalon, ja vääräuskoinen tuo onpi vaaraton. Ken kylvi verehen, ei viljaa niitä vahvaa… mut miekastansa mies ain ensin kaipaa kahvaa: Jos jollai meistä siis ois miekka tuo, kenties, te kahva ootteko?…
ATTILIO.
Ma olen rauhan mies, en tunne miekan töitä, työt vain rukouksen. Mut selvää on, ett' tässä parhaan parannuksen tuo lääke pikaisin.