HIERONYMUS.
No niin, siis toimehen! Päämäärä pyhittää voi keinon jokaisen. Hädässä kirkon ken täss' astuis moittijaksi, jos hyväks kristikunnan, Herran kunniaksi me kuoloon vihimmekin sielun kirotun.
ANSELM.
Se oisi pyhä työ.
ATTILIO.
Ja näin on vastuu mun: On asioita, kun lain käsky poljetahan. Kas, viides käsky kyllä juurtuu Jumalahan, mut Baalin profeetat myös kerran surmans' sai samana päivänä, ja käskyn tunsi kai myös oppi-isämme, tuo Maritana suuri, mut Jacques Clement'ia hän itse kiitti juuri tyrannin murhasta. Miljoonain pelastus se eikö enemp' oo kuin yhden hukkumus, mi Herraa häväisee? Sun intoas ma kiitän, mut muuta asiast' en sanoa voi siitä; ken luja uskoss' on, se itse valitkoon.
HELMBOLD.
Jalo herra, minusta tuo puhe selvää on. Se uus on veren syy, mi painaa kirkon päällä. Kuin? Eikö kylläksi jo väkivaltaa täällä? Tahtooko Pietari taas käydä miekkahan ja korvan iskeä pois vanginvartijan? Miks kanssa mestarin, min sanaa saarnailemme, nimeä kannamme, me kaikki sano emme: Aseitta joka päivä templiss' seison ma; miks niinkuin taistohon te käytte miekalla? — Te ootte sanoneet: ei sotaa, mutta rauhaa me halajamme vaan ja aikaa uutta, lauhaa, aseemme risti on ja usko kilpemme, ja sanan voimalla me miekat voitamme.
HIERONYMUS.
Kas, rauhan lammasta, se määkyy virttä samaa viel' suussa sudenkin! Pyhimys, kiduttamaan käy kättäs voimatonta, vertas vanhaa. Me sen sijaan toimimme, on ajan tunnus se. Jo kyllin messuja! On itku ollut työmme. Käs' meitä kurittaa, me käden poikki lyömme; lohikäärme ilkkuvi, sen aik' on vaieta, ja maa, min saastutti, myös olkoon hautansa. Jalo herra, suvaitkaa mua hetkinen nyt kuulla, mut yksin!… Puhu en nyt suuren joukon suulla.