Regina. Sitten Hieronymus.
REGINA (yksin).
Vieraasi, isä oi, mi vienyt lapseltasi
autuuden kruunun on… sitä hellit povellasi!
Sa menet, jättäen mun tänne vangiksi,
miss' suuri sallimus mun pienen murtavi.
Et tiedä, isäni, kuink' köyhäks, hyljätyksi
on tullut tyttäres! Ma olen yksin, yksin.
Taivaani pilvess' on ja sielussain on yö.
Et tiedä, isäni, kuink' ihmissydän lyö,
kun pyhin, korkein, ikuisin, ihanaisin
loistonsa kadottaa ja usmin uhkaavaisin
silmistä toivovan yhäti pimittyy
sydäntä kauhistain kuin synti, rikos, syy…
Syy? Rikos?…
Niin, niin, niin! Vaikk' iskis tuhat tulta,
on synti surmata! saa vastuuks taivas multa.
Haa, olen kärsinyt; en minä väistynyt;
sa äiti Jumalan, sa oot mun pettänyt!
Sun eestäs taistelin; sun kostanut ma oisin
ja vieläi kostaisin, jos kurja kuolla voisin,
mut joka kerta kun sult' anoin uljuutta,
sun vastaukses vaan ol' kuolonkauhua…
Maa pettää, taivas horjuu… Itse äiti Luojan
rikosta vaativi. Ma mistä löydän suojan,
kun hän on murhaaja. (Kauhistuen.)
Pois, pelkään itsekin!
(Samalla kuin hän tahtoo rientää pois seisoo Hieronymus hänen edessään.)
HIERONYMUS.
Ja sitten taivasta synneistäs syytät näin?
REGINA.
Äl' koske minuhun!
HIERONYMUS.
En pakoas ma estä. Mit' onpi vala vahvin! kupla, jok' ei kestä! Vain ääni, henkäys! Vain oikku hetkisen, mi hetkess' sammuvi. Sua siitä moiti en. Miks viivyt? Wieniin käy, hovissa heilakoitse, sen pidot pimennä, sen syömet tuleen loitse, saleissa sametin, timanttein loistossa, unhoita kantanees myös nunnanhuntua! Ja koska ritari, himonsa orja, siellä valaansa kuiskivi sun korvaas mesikiellä, hymyillen vastaa vaan: Valaanko uskotten? Sen vannoin minäkin… mut kuinka pidin sen?