REGINA (katsellen arasti ympärilleen).
Kuningas Ranskanmaan, yhdeksäs Kaarle herra, sai lahjaks kaunihin rukouskirjan kerran, mi häntä miellytti monilla kuvillaan, somasti painetuilla, kirjokansillaan. Eräänä päivänä hän löyttiin kankeana tuo kirja kädessään, sen myrkyn murhaamana. Näin kuninkaita tapetaan. Sit' tarkoittaa myös tääkö vois?… (Kätkee kirjeen povelleen). Käy piiloos, lintu kuolon maan, siks kuin sun liekki syö, mi siipes mustan päästää? Elämä kuninkaan? Miks tahdon sitä säästää? Siks onko suur' hän niin, kun kantaa kruunua? Ma enkö uskaltais? Hän onko Jumala! Ei, häntä vihaan! Niin ma vihaan…
KÄTCHEN (laulaen puiden takana).
Ja jospa lehdon varjossa ma kohtaan armahain, niin tiedän, miksi laulan ma, miks kaikk' on kultaa vain. Ja illan kuu ja kaste yön ja kuiske puun ja tähtivyön, ne kertoo, miksi sykkii syön, kun saapuu armahain.
REGINA (joka haaveksien on kuunnellut laulua).
Silmäin kastuu!
Sydän, mi valkeus sun yöstäs hiljaa astuu
kuin iltatähtönen helmasta hämärän.
Ma häntä lemminkö?… Niin mulle sanoi hän.
KÄTCHEN (tullen esiin).
Noh, kiitos Maarian! Ma teidät löydän tässä.
Kuin hullu juossut oon ma teitä etsimässä!
Miss' ootte viipyneet? Mit' teette yksin näin?
Runoja teettekö tai muuta sinnepäin?
Kun minä yksin käyn kuun kanssa illan suussa,
niin mulle laulun luo jokainen lehvä puussa.
REGINA (häntä kuulematta).
Ma häntä lempisin!