Kun olin nuor' kuin te, kaks tunnett' tunsin syvää kuin te, kaks taistoa, sydämeen sisältyvää. Ma kahta rakastin: maatani, uskoain; mut minun vihallani ol' yksi nimi vain ja Rooma oli se. Vihaamaan sy'äntä sytten mun Antikristusta opetti vanha Skytte. Mut aika vieri näin. Kas, kasvoi rakkauten' kuin päivä koittavi yön pilvein haihtuen, mut viha vaaleni. Ol' kirkas sydämmeni. Ja koska miekkahan ma tartuin estääkseni sit' uskon sortoa, mi Europata lyö, sit' tehnyt vihast' en, se lempeni ol' työ. Kas, siinä rippini kerettiläisen! Herra tien vaan sen muuttaa voi, min mulle antoi kerran. Mene, lapsi eksynyt! Opi tahto taivahan, ett' usko kaikkein käy luo kaikkein Jumalan.
RUHTINAS.
Mi jalous verraton!
REGINA (alttiuden ihailussa).
Herrani, kuninkaani!
RUHTINAS.
Pois! Enää houreillas äl' pilaa asiaasi.
REGINA (tarttuu kiivaasti ruhtinaan käteen).
Isäni, kahdesta ken meist' on keretti?
Hän taikka ma?