KUNINGAS.
No niin?
REGINA.
Te olitte se, oi, te urho unteni, niin suuri, uljas, jalo! Uus tunne täytti mun, uus syttyi sydänvalo. Ma teitä rakastin… Anteeksi, uskoni! Ja silloin kädestäni tikari putosi. Niin, Sire, siit' hetkestä ei enää maani maine mull' ollut mielessäni, ma olin jälleen nainen.
LILJE (ruhtinaalle).
Mit' arvelette te? Tää rippi verraton, kun moinen rippilaps ja isä moinen on.
(Kuningas viittaa vaieten Reginaa jatkamaan.)
REGINA (ylevästi).
En tytön tyhjien unien tähden tullut; sydäntäin tuomitkaa, jos sanani on hullut. (Kasvavalla lämmöllä.) Tulin teille avuksi… Teit' uhkaa turmio! Mua kuulkaa! Huomenna voi olla myöhä jo; tän' yönä ehkä jo tikari, luoti salaa sen rinnan lävistää, mi niin nyt suurna palaa. Ah, mit' on kuolema? Elämä kuninkaan! Mut suuri sielunne taivaalle antakaa! Uskonne väärä on. Sen sanan tajuutteko? Keretin tuomittu on joka aatos, teko, ei häll' oo Jumalaa, ei omaatuntoa, ei rinnass' sydäntä, ei maata, kansoa. Katseensa kaunis on, äänensä hellä helää, mut, itse kirottu, hän kiroks muille elää. (Polvillaan, ylevästi ja haaveksivasti.) Kääntykää, kääntykää! O, viel' on toivoa! Pois! Roomaan rientäkää tuhlaajapoikana! Syntinne katukaa! Ei Herra hylkää teitä. Rukoilkaa, paastotkaa ja tehkää temppeleitä! Anelkaa armoa pyhiltä taivahan! Miekkanne murtakaa! Pukeukaa tuhkahan! Näät tulee kuolema kuninkahankin luoksi. Kuin teitte syntiä, niin niiden surkaa vuoksi ja kerran nimenne kirottu loistava pyhien parvess' on, maan siunauksena.
KUNINGAS (ojentaa Reginalle kätensä ja kohottaa hänet lempeästi).