STIINA. No mutta, mitä hän nyt puhuu?
OTTO (osottaen prinssiä). Näethän kuinka laiha hän on — miten syvään hän huokaa! (prinssille: Huoatkaa toki, kuninkaallinen korkeus!) — Niin, häntä sopii hyvin verrata valittavaan kyyhkyseen, joka lentää yli maitten ja merien uskotonta ystäväänsä etsiskellen! Ja siihen sinä yksin olet syypää, sinä armottomin kaikista Stiinoista! Sinun kuvasi, uskoton, on häntä seurannut etukannelta peräkannelle ja asehuoneesta märssykoriin asti. Sinun tähtesi hän tänä yönä karkasi kruunun fregatilta, ja sinun tähtesi hänet ehkä huomenna hirtetään Amfionin raakapuun nokkaan. (Hiljaa.) Peijakas, kuinka minä valehtelen! (Prinssille.) Itkekää.
PRINSSI. Niin, me karkasimme, ja hän tuossa (osottaa Ottoa) on siihen syypää. Hänet hirtetään ensin.
OTTO. Ei, kunnia sille, jolle kunnia tulee. Fredrik-raukka on liian vaatimaton; hänellä se on etusija. Sentähden me nyt haemme turvapaikkaa teidän luonanne, te kauniit Degerön immet! Ettehän te koskaan voi omalletunnollenne ottaa sitä, että näette kaksi näin reipasta poikaa hirtettynä raakapuuhun. Kuulkaa! (Kaksi kanuunan laukausta kuuluu kaukaa.) Meidän pakomme on tullut ilmi! Meitä ajetaan takaa ja me olemme hukassa, ellette meitä auta!
STIINA (joka sill'aikaa on neuvotellut Eevan kanssa). Mutta onkohan hän se oikea Fredrik — se Fredrik, jota minä tarkoitan?
OTTO. Siihen hän vastatkoon itse! Kieltäköön sen, ken taitaa!
PRINSSI. Minä olen Fredrik, luota siihen vaan.
EEVA. Silloinpa minä sanon teille, että lukko on rikki. Ei kukaan pääse sisään oven kautta.
PRINSSI (Otolle). Sen me sillä voitimme!
OTTO. Onko sitten aivan mahdotonta hellyttää näitä kovia muureja?