STIINA. Ei se nyt juuri mitään mahdotonta ole.
OTTO. Mitä sanot sinä suloisin kaikista neitosista, jotka koskaan
Degeröllä ovat voita kirnunneet?
STIINA. Sanon vain, että osaa kai merimies kiivetä!
OTTO (silmillään mitaten korkeutta). Tahdotko välttämättä, että tavalla tahi toisella taitamme niskamme.
STIINA. Tehkää miten tahdotte. En minä vaan aio teille tikapuita kantaa.
EEVA (Stiinalle). Mitä sinä ajattelet?
STIINA (Eevalle). Vait! Antakaa minun toimia.
OTTO. Tikapuita! Totta tosiaan, niitä en tullut ajatelleeksikaan. Kova kohtalo, mutta (kohauttaen olkapäitään) mitäpä sitä ei tekisi, välttääkseen hirsipuuta! (Prinssi ja Otto nostavat tikapuut nojaltaan seinää vasten ikkunan alle. Prinssille:) Voittakaa nyt kannuksenne, teidän korkeutenne!
(Prinssi kiipee ensin ylös, sitten Otto).
OTTO (tikapuilla). Onkohan koskaan kaksi kuninkaallisen majesteetin ja kruunun palveluksesta karannutta veitikkaa löytänyt näin hauskaa satamaa. (Katoavat ikkunasta sisään. Viimeisten lauseiden aikana herää Lassi, hieroo silmiänsä ja katsella töllistelee kiipeäviä. Vihdoin hän nousee.)