STIINA. Se on kummallista, neitiseni; kuta enemmän ajattelen tuota sinisilmäistä poikaa, sitä varmemmaksi tulen siitä, että hän todellakin on sulhaseni. Ja sitten, kun kohtaa toisensa tuolla lailla tienristeyksessä… Niin, kyllä se on Fredrik, siitä olen vakuutettu. (Tuvasta kuuluu kolinata).
EEVA. Kuule, mikä melu!
OTTO (sisältä). Hohoi! Petturit! Karkurit!
STIINA. Mikä hätänä?
OTTO (kuten äsken). Te julmat! Te tahdotte siis tappaa meidät yksinäisyyden tuskalla!
EEVA. Elkää ujostelko hyvät herrat! Olkaa kuin kotonanne?
(Tytöt istuvat seppeleitä sitomaan. Prinssi ja Otto ilmestyvät ikkunaan. Otolla on lampaanlapa ja prinssillä limppu, joista he seuraavan keskustelun aikana hyvällä ruokahalulla leikkaavat ja syövät.)
OTTO (leikatessaan palasen lavasta). Sallitte kai, toivon minä? Tukholman kuninkaallista kyökkiä lukuunottamatta ei missään löydy Degerön ruokasäiliöitten vertaista. Varsinkin näin hauskassa seurassa, jos kohta sallinette minun toivoa, ettei meidän asemamme elämässä olisi näin ylhäinen, kun teidän on niin alhainen.
STIINA. Tuo on prinssi. Hän puhuu kuin kirjasta.
EEVA. Herrathan tulevat laivastosta. Mitäs uutta?