REBEKKA. No, mikä nyt hätänä? Pitäisi sinun jo tuntea äitisi, lapsi kulta. Tosin kuohahdan yltä väliin, niin että hiilet rätisevät, vaan sammunhan taas, kun aika on. Mutta totuutta minä tahdon ainoalta lapseltani, totuutta niin valkoista, kuin Hollannin palttina. Pölönen se äiti, joka ei näe, mitä hänen lapsensa sydämessä liikkuu. Mutta mikä sinulla nyt oikein on?
STIINA. Fredrik on karannut minun tähteni… Minä kohtasin hänet tienristeyksessä… Tekin näitte hänet!…
REBEKKA. Taivasten tekijä! Ja tuota et ennen sanonut! Fredrik! Oman sisareni poika! Hän, jonka piti tulla vävykseni, saada taloni ja sinut päälliseksi! (Suuttuneena.) Niin, se tahtoo sanoa, hänestä piti tulla vävyni, mutta hänestä ei tule. Hän antoi houkutella itsensä laivastoon. Sen toki voisin vielä antaa hänelle anteeksi, (itkee) vaikka olen hänen tähtensä vuodattanut enemmän kyyneleitä, kuin Kronbergin selässä on vettä. Mutta (kiihtyvällä suuttumuksella) karata kuin varas kuninkaallisen majesteetin palveluksesta! Senkin turkkilainen! Ei, minä pidän kruunun puolta. Minä olen puhellut kuninkaan kanssa, minä, ja hän on omakätisesti ottanut minua kädestä kiinni, — ja minäkö pitäisin karkurien, kruununkavaltajien puolta. En koskaan! — — Gripin sinä otat, Stiina, se on sanottu ja päätetty ja siinä piste, kuten maisteri sanoo.
KABYS. Piste ja puntti, muoriseni!
REBEKKA. Pistele mitä pistelet, sinä, mutta minä pistän lapseni minne mielin, — pikitakki.
STIINA. Mutta äiti, jos saavat Fredrikin kiinni, niin hirttävät hänet.
KABYS. Niin, raakapuun nokkaan. Se on varma se!
REBEKKA (hämmästyneenä). Raakapuun nokkaan?… Sepä melkoisen korkealle se, äijä hyvä?
KABYS. Noin puolitiessä kuuhun. — — —
REBEKKA. Snappertuuna! Minä tosin pidän kruunun puolta, vaan jos rupeavat hirttämään sisarenpoikiani, niin … onhan se sentään tavallaan kristittyä verta.