(Kumpikin nauravat.)
OTTO. Mutta hänhän se on!
EEVA. Todellakin, hän!
OTTO. Miten suloista, että täällä jälleen kohtaan ihanan viholliseni
Degeröstä!
EEVA (syvästi kumartaen). Olen vilpitön alamaisenne, — teidän kuninkaallinen korkeutenne.
OTTO (itsekseen). Hän luulee minua prinssiksi! (Ääneen ja arvokkaasti).
Voitte luottaa suosiooni.
EEVA (itsekseen). Hän ei ole prinssi! (Ääneen.) Olen sanomattoman kiitollinen, herra amiraali!
OTTO. Mitä? Te alotatte uudestaan sotaa? Te annatte minulle virka-alennusta.
EEVA. Olen antanut teille luvan pyytää minulta anteeksi, — herra meriluutnantti!
OTTO. Ei, jos jatkatte noin, täytyy minun kohta antautua, muutoin teette minusta pian kadetin. Teidän tähtennehän minä kuitenkin läksin tälle sotaretkelle… Siitä asti kuin näin teidät, on suloinen unonen paennut silmistäni…