EEVA (puoliääneen, itsekseen). Hän nukkui aamupäivällä kuusi tuntia yhtä mittaa.
OTTO. Mitään en ole maistanut… Muistoistani yksin elänyt!
EEVA (kuten äsken). Kuitenkin kelpasi hänelle kaikki, mitä tapasi
Kabysin tuvassa. Ei mitään säästetty. Kaikki syötiin puti puhtaaksi.
OTTO. Te näytätte epäilevän tunteitani.
EEVA. Ainakin teidän kieltäymystänne. (Itsekseen.) Stiina on kertonut minulle kaikki. (Ääneen.) Ja uskallanko kysyä, hyvä herra, mikä pidättää teitä täällä Santahaminassa?
OTTO. Minä etsin veljenipoikaa, Otto Sporrea, suurinta vekkulia, mutta parhainta sydäntä, mikä maailmassa löytyy.
EEVA. Vai niin! (Itsekseen.) Tätini suosikki!
OTTO. Ja te! Rohkenenko kysyä, mikä tuottaa minulle onnen nähdä teitä täällä?
EEVA. Minä etsin sisareni tytärtä — Eeva Lindfeltiä, itsepäisintä olentoa, mikä milloinkaan on vastustanut tätinsä käskyjä.
OTTO. Todellako! (Itsekseen.) Hän antautuu! (Ääneen.) Olenpa varma, että jos minun veljenpoikani olisi nähnyt teidän sisarentyttärenne, niin olisi hän rientänyt etsimään häntä, — niinkuin minä teitä, armollinen neiti! Hän olisi luopunut luonnostaan ja muuttunut uskollisimmaksi kaikista ihailijoistanne.