KREIVITÄR. Tiedättekö, herra amiraali, jos minä olisin Ruotsin kuningas, niin tekisin tämän paikan Suomen pääkaupungiksi.
AMIRAALI. Turku ei varmaankaan olisi samaa mieltä teidän kanssanne, armollinen kreivitär; mutta te puhutte kuin merimies. Nämät oivalliset satamat…
KREIVITÄR. Ja tämä graniittipohja. Meri — se on maailma, graniitti — se on Suomi. Kova — itsepäinen — taipumaton…
AMIRAALI. Ja luja. Te mielistelette maanmiehiäni.
KREIVITÄR. Niinkuin suvaitsette! Mutta tunnustakaa toki kerran, amiraali, että suomalaiset ovat itsepäisintä, vastahakoisinta sukua, mikä lienee lähtenyt Luojan kädestä. Olen äskettäin saanut nähdä pienen, mutta elävän esimerkin tästä teidän kansallishyveestänne. Ajatelkaas, minulla on sisarentytär Helsingin tienoilla, eräs nuori neiti Lindfelt. Minä olen hänelle äidin sijassa; minä testamenttaan hänelle kaiken omaisuuteni; minä valitsen hänelle nuoren, etevän henkilön puolisoksi; minä kirjoitan tytölle, että hänen sulhonsa piakkoin tulee häntä tervehtimään. Sattumalta täytyy minun sitten erään oikeudenkäynnin vuoksi tulla Suomeen. Minä matkustan ja toivon täällä tapaavani onnellisen nuoren parin, — mutta saan tietää, että sisarentyttäreni on kadonnut jäljettömiin — invisible! Mitä sanotte tästä?
AMIRAALI. Etten tahtoisi olla tuon petetyn sulhon sijassa.
KREIVITÄR. Päättäkää itse. Tuo nuori mies palvelee teidän fregatilla: — parooni Otto Sporre. Minua ihmetyttää, etten näe häntä seurueessanne.
AMIRAALI (itsekseen). Au diable! Hänhän se vietteli prinssin karkaamaan. (Ääneensä.) Hänellä on par'aikaa vahtivuoro laivalla. (Itsekseen.) Kolmen päivän aresti, kun hän palajaa.
KREIVITÄR. Hänen kuninkaallinen korkeutensa ei ole suvainnut seurata teitä tänne. Hän voi, toivoakseni, hyvin.
AMIRAALI. Oivallisesti; se tahtoo sanoa, vähän päänkivistystä, hammassärkyä, tai muuta semmoista. Seurauksia meritaudista ja pitkällisestä matkasta. (Itsekseen.) Perhanan poika! Neljän päivän aresti.