Niin on kuin suomut silmistäni lähtis. Kerjuulla Kaukonen! Ei, mahdotonta! Siunatkoon taivaan Herra heitä, jotka viiskymmenvuotisine arpineen nyt majoillamme horjuin kulkee; — hepä tulesta korjasivat kaiken kansan. Siis eikö ole heidän kaikki, mikä on kansan omaa? Eikö oikeus heill' ole sanoa jos minne tullen: Suo, pöytä, meille ruokas, vuode, lepos! Te vaatettakaa meitä, kangaspuut! Suo, liesi, lämpimäs, ja käsi, tukes, ja sydän, rakkautes meille suo! Sill' ilman meitä, ellei vuotanut veremme eestäs, nimes kunniaa jos emme suojanneet ja toivoa parempain päiväin — mitä oisit sa? — Ja Kaukonen — hän kerjää? Mahdotonta! Ei, kuninkaallist' on se, pystyin otsin, velvollisuuden tehdyn tunnossa, valittamatta, vaikka verta vuotaa povessa sydän, kiittämättömyyttä pelastamansa kansan katsella.
Katsoo ulos.
Hänt' eikö näy jo? — Kirkas talviyö, mut kylmä, kolkko — kolkko, kuin ol' äsken se ympärilläs, urho muinaispäiväin! Vaan kerran kevät koittaa sullekin maan rakkaudessa. — Hiljaa; tuoss' on hän!
Kaukonen astuu sisään nojaten Eeron käsivarteen.
KAUKONEN.
Ja koko Suomen kansa, sanot, on siis lähettänyt joululahjan meille?
EERO.
Niin lausui rovasti: nyt muistetaan, mi kauan unhoss' oli. Tänne tullut on rahaa, jota koko Suomen kansa on urhovanhuksilleen kiitokseksi ja kunniaksi koonnut. Kaukonenkin on saapa osansa, ja hyvin hän on sen ansainnutkin, sanoi rovasti.
KAUKONEN mietteissään.
Minulle moinen kunnia? — Ei mulle, vaan mennehelle — niille, jotka kauan jo haudass' ovat maanneet! Harvat korjaa nyt, mitä kaikki kylvi!