Nuor', uljas, sorja sotilas ol' isäni jos ken,
hän pyssyn otti, oli mies viistoista täyttäen.
Tie kunniaan vain tiettynään,
ol' aina altis kestämään
hän vaivan, vaaran, liekin, jään, —
sen taisi taatto, sen!
Laps olin, kun hän lähti pois, kun sotatorvet soi,
mut uljasta en unhottaa ma ryhtiänsä voi,
en hattuaan, en töyhtöään,
en päivetystä poskipään,
ain', aina tumman varjon nään,
min kulmakarvat loi.
KAUKONEN.
Tuli ja leimaus, poika! Ken sa olet?
Se laulu toista! Siin' on ruutia,
se käy kuin luoti läpi sydämen.
Edestä moisen laulun kuolla voi.
Ken oli isäsi?
EERO laulaa..
Jäi Lapualle taattoni, mies likin lippuaan;
siin' ensi kerran kelmenneen sodassa kerrotaan.
Ja taistoss' eestä Kustavin
taas vaari vaipui Uttihin,
ja Lappeell' isä vaarinkin,
mies Kaarlen aikoinaan.
Niin heidän kävi, kaikki sai he vertaan vuodattaa;
mut elo tuo ja kuolo tuo ol' uljast', ihanaa.
Ken huonona jäis hoippumaan?
Ei, nuorna kuolla eestä maan
ja kunnian ja kuninkaan
on totta toisempaa!
KAUKONEN syvissä, ajatuksissa.
Oletpa oikeassa, poika.