Ne ainoat meille jääneet muisto-merkit meidän Esi-vanhempaimme olosta, mielen laadusta, töistä ja tavoista, ovat heidän veisunsa taikka Runonsa. Nämät erinomaiset virret vaelsivat jo satoja vuosia polvesta polveen ilman kirjoitus-keinoitta, paljaan muiston avulla aina meidän aikoihimme asti. Suureksi Suomen kansan vahingoksi on enin osa näitä Runoja jo kadonnut, ja sama surma on peljättävä myöskin niiden kanssa, jotka vielä löytyvät. Monessa pitäjässä tuskin enää tietään mitä Runo ja Kantele on, ja aivan harvat ovat ne paikat, joissa vanhuuden hyvät tavat seurataan, joissa päivä-työn päättyessä, taikka muissa huvitus-seuroissa nuori kansa kokoupi kuulemaan Eukon neuvoja ja partasuun Urohon lausehia. — Näinä päivinä kuin Suomen kansa Oppineilta kaikella tavalla valistetaan kokekamme myös säilyttää Esi-vanhempaimme kaunihija Runoja vältämättömästä ajan turmiosta. Me opimme niistä tuntemaan kansan, joka, ehkä tiedolta pimeämpi, oli urhollinen, rohkea, rehellinen ja erinomaisella huolella ehtivä luonnollisten asiain syitä ja perustuksia. Kaikki mitä Ne Vanhat eivät voineet tavallisella laadulla selittää, kahtoivat he imeheksi; tästä sikisi ne monet Synnyt, Sanat ja Loihtimiset, tästä ne monet pienet Jumalat ja heidän imehtyönsä, jotka vanhoissa Runoissa alti tavataan ja josta myös tämä kokous olkoon osotus. Olkoon tämä myös kehoitus muille Maanmiehille, joilla vielä Runoja löytyy, niitä julistamaan. Usiammat näistä Runoista ovat kootut Pohjanmaalla Oulun ja Kajaanin tienoilla ja yksi osa Olonetzin ja Arkangelin läänissä, jota myös puheen parressa taitaan havaita. Joku ainoa on jo ennen präntätty ehkä vanhoissa ja nyt melkein kadonneissa kirjoissa. — Toinen tämän kirjan osa on pian valmis julkenemaan ja tulee ulos annetuksi, jos, niin kuin toivoisin, tämä ensimmäinen olis rakkahille Maanmiehille kelpaava ja mieluhinen.
Uudesta Kaarlebyystä Tammikuussa 1822.
Vanhoja Runoja.
Laulajan alku-virsi.
Veli kulta, veito kaunis, Suullinen sanolliseni, Kielellinen kumppanini! Joko laululle lähemme, Virtten töille työntelemme, Panemma käen kätehen, Lihan toisehen lihaan, Sormet soittajan mukahan, Lähteännä laulamahan, Saahanna sanelemahan, Näitä saatuja sanoja, Joita ennen Eukko neuvo, Oma vanhempi opetti, Kehrävartta kiertessähän, Väätessähän värttänätä, Paimenessa käyessähän, Mustan Muurikin jälissä. Vaan — ei ole Eukon neuvomista, Oman vanhemman opista — Itep' on saamani sanani, Ite tieltä tempomani. Ulkoa runoja kuulin, Läpi seinän lausehia, Läpi sammalten sanoja Läpi tuohten tuomioita. Nuinni ennen Lappi laulo, Vihki [taikka väki] vanha vierätteli, Poron poikima-sioilla, Lapin lapsi-tanterilla.
Laulajan loppu-virsi.
Empä sinne laajon laula, Ehk' en tarkon taiakkahan; Olisi muitain sanoja, Toisihia lausehia, Tässä on kuusi kuulemassa, Seittemän tähyämässä, Laki on täynnä laulajita, Peräseinä tietäjitä, Joka loukko loihtioita, Karsina kaehtioita. Herennemmä, heittänemmä, Luonnemma, lopettanemma Paremmille laulajille, Taitavammille runoille. Käärin virteni kerälle, Sovittelen sommelolle, Panen aitan parven päähän, Luisten lukkujen sisälle, Jost' ei pääse päivinähän, Selviä sinä ikänä, Ilman luien lonsumata, Leukaen leviämätä, Hammasten hajoamata, Kielen keikkelehtämätä.
Oluen teko.
Osmotar Oluen Seppä, Kapo [taikka Kaveh] kaljojen tekiä. Kuu kiviä kuumettihin, Kesä vettä keitettihin, Salo puita poltettihin, Salo puita, saari maita, Pienetkö soan tuleksi, Suuret paimenen paloksi. Pantihin olutta talvi: Sai oluen panneheksi; Vaan ei saanut hapanneeksi. Osmotar Oluen Seppä Otti puikon lattialta, Liikku sillan liitoksella Laaho keski laattialla, Hiero kahta kämmentänsä, Hykersi molompiansa Molompihin reisihinsä, Hiero valkian oravan; Noin se neuvo poikoansa Oravaistansa opetti: "Oravainen lintuiseni, Orpolapseni omani! Juokse tuonne kunne käsken, Joki poikki, toinen pitkin, Kolmas on vähän vitahan. Nouse puuhun pienosehen Taiten tarha-latvasehen, Joss' ei kokko kopraseisi, Eikä iskis ilman lintu, Käpy pure käyessäsi, Kanna kaksi kynnessäsi, Ne kanna Kavon kätehen, Tuoppa olalle Osmottaren." Osmotar oluehensa Kapo pisti kaljahansa; Vaan ei ota olu hapata, Eikä nouse nuorten juoma, Ylene kavesten kalja, Nassakassa tammisessa, Tapin vaskisen takana. Osmotar Oluen Seppä Otti puikon laattialta, Liikku sillan liitoksella, Laaho keski laattialla, Hiero kahta kämmentänsä, Hykersi molompiansa Molompihin reisihinsä; Hiero nää-än kulta-rinnan. Niin se neuvo näätäänsä, Orpolastansa opetti: "Näätäseni lintuiseni! Mene tuonne kunne käsken, Mäki pokki, toinen pitkin, Kolmas on vähän vitahan, Pohjon peltojen perille, Kontion kivi-kololle, Metsän karhun kartanolle, Jossa tammat tappelevat, Orihit tasan panoovi. Koprin kuonoa kokoa, Käsin vaahtea valuta, Ne kanna Kavon kätehen, Tuo olalle Osmottaren, Näätäseni lintuiseni!" — Pian juoksi, matkat joutu, Väleä välit samosi, Mäen poikki, toisen pitkin, Kolmannen vähän vitahan, Kopran kuonoa kokosi, Käsin vaahtea valutti; Ne kanto Kavon kätehen, Toi olalle Osmattaren: Osmotar pani oluehensa Kapo pisti kaljahansa. Siit' otti olut hapata, Siitä nousi nuorten juoma, Yleni kavetten kalja, Nassakassa tammisessa, Tapin vaskisen takana. Niin sano olut punanen: "Kuin et laita laulajata, Potkin poikki vanteheni, Ulos pohjani porotan". "Lohi on tuotu laulajaksi Muu kala murehtiaksi". "Ei oo lohessa laulajata Kalassa karehtiata, Laulettu lohi itekkin". Rikkohon reki runolta, Jalas taittu laulajalta, Kivisellä kirkkotiellä, Potisella portahalla, Ahin aijan kääntymessä Veitikän veräjän suussa. — — — — — — — — Itse kaunis Kauko Mieli Läksi Tuonelta oroa, Manalalta vääntiötä. Niin hän huutaa hujahutti Tuossa Tuonelan joessa, Manalan ala-majassa: "Tuo venettä Tuonen Tyttö Lapsi kalman karpasoa!" Tuonen Tyttö se toruupi Lapsi kalman kalkuttaapi: "Venet täältä tuotanehen Kuin syy sanottanehen; Mikä sun Manallen tuotti, Ilman tauin tappamata, Muun surman murentamata?" "Rauta mun Manallen tuotti". Tuonen Tyttö se toruupi Lapsi kalman kalkuttaapi: "Jo tunnen valehtelian Ymmärtelen kielastajan; Jos rauta Manallen toisi Veri vaattehes valuisi Hurmehin hurahteleisi. Mikä sun Manallen tuotti, Ilman tauin tappamata, Muun surman murentamata?" "Tuli mun Manallen tuotti". Tuonen Tyttö se toruupi, Lapsi kalman kalkuttaapi: "Kuin tuli Manallen toisi, Tuli vaattehes valuisi, Valkia valahteleisi; Tuosta tunnen valehtelian, Ymmärtelen kielastajan; Mikä sun Manallen saatto?" "Läksin Tuonelta oroa Manalalta vääntiötä". Tuonen Tyttö se toruupi Lapsi kalman kalkuttaapi: "Mikä sie lienet miehiänsä, Ja kuka urohiansa, Kuin ei sua koirat kuullu, eikä haukkujat havannu, Tulit nurkasta tupahan, Sait sisälle salvamoista". "Empä tänne tullutkana Tavoittani, tiiottani, Mahittani, muistittani, Tuntemattomain tulille, Taiottomain tanterille, Eikä mua koira kuullu Eikä haukkujat havannu". Tuonen Tyttö se toruupi Lapsi kalman kalkuttaapi: "Ompa meillä poika koissa Rauta-langan kehriätä Vaski-verkkojen kutoja Tuohon Tuonelan jokehen, Manalan alus-majahan". Vieras varsin vastojaapi: "Kyllä mä siihen mutkan muistan, Mutkan muistan, keinon keksin, Matona matelen verkot, Kuljen kyinä kärmehinä, Tuossa Tuonelan joessa." Meni Päivilän pitohin Hyvän joukon juominkihin. — — — — — — — — Osmotar Oluen Seppä, Kapo kaljojen tekiä, Nuin se neuvo näätäänsä Orpolastansa opetti: "Kutsu kurjat, kutsu köyhät, Sokiat venehin soua, Rammat ratsahin ajele, Älä kutsu Kauko-mieltä, Se on kaunis Kauko-mieli". "Mistäs tunnen Kauko-mielen?" "Kauko-niemen kainalossa, Veitikkä on nenässä niemen, Kauko-mielen silmä karsas Veitikän nenä nykärä". Hän oli pellon kyntämässä, Kuuli kutsut kulkovaksi, Ratsut jouten juoksevaksi. Nousi maasta ratsahille, Kohta lähtein kotia Luokse entisen emonsa Tykö valto-vanhempansa. Sano sinne saatuonsa, Sano ensinnä emollen: "Oi Emoni, vaimo vanha! Tuo minulle sota-sopani Varsin vaino-vaatteheni, Lähen Päivilän pitohin Hyvän joukon juominkihin". Emo kielti, vaimo käski, Epäsi kavehta kaksi Kielti kolme Luonnotarta. "Ellös lähe poikuoni, Monet on kummat matkoillasi, Monet tielläsi imehet." "Mikä on kumma ensimmäinen?" "Se on kumma ensimmäinen, Lauletaan sinua siellä Omahasi miekkahasi, Terähän tekemähäsi". Otti miekkansa omansa, Perin peltohon sysäsi, Ite käntyvi käessä Niin kuin kuiva haavan lehti Elikkä kesi oravan. "Ei ole siinä miehen surma Eikä kuolema urohon; Oi Emoni, vaimo vanha! Tuo minulle soti-sopani, Varsin vaino-vaatteheni, Menen Päivilän pitoihin Hyvän joukon juominkihin". Emo kielti, vaimo käski, Epäsi kavehta kaksi, Kielti kolme Luonnotarta. "Mikä on kumma, toinen kumma?" "Suur on kääry käärmehiä, Ylös kielin kietsahuvat, Pään varalla Kauko-mielen". "Vasta kynnin kyisen pellon, Vakuolin maan matoset, Käärmehiä käännyttelin, Kyyn syötin, maon valjastin, Karhun rautoihin rakensin, Satuloihin saan matoa, Kytkin kyytä kymmen kunnan; Ei ole siinä miehen surma, Eikä kuolema urohon. Tuo minulle soti-sopani, Kanna vaino-vaatteheni!" Emo kielti, vaimo käski, Epäsi kavehta kaksi, Kielti kolme Luonnotarta: "Monet on kummat matkoillasi, Monet tielläsi imehet". "Mikä on kumma kolmas kumma?" "Se on kumma kolmas kumma: Tuloo joki tulinen, Joessa tulinen koski, Koskessa on tulinen luoto, Luoossa tulinen koivu, Koivussa tulinen kokko, Yöt se hammasta hivoovi Kynsiänsä kitkuttavi Pään varalla Kauko-mielen". Siitä kaunis Kauko-mieli Sanan virkko, noin vakasi: "Kyllä mä siihen keinon keksin, Keinon keksin, mutkan muistan; Laulan leppäsen venehen, Laulan leppäsen urohon Veneheseen leppäsehen Sivutseni kulkemahan, Roitsi vaeltamahan, Sillä sen rovin vaellan; Oi Emoni, vaimo vanha, Tuo minulle soti-sopani, Varsin vaino-vaatteheni! Lähen Päivilän pitohin Hyvän joukon juominkihin". "Ellös lähkö poikuoni Viell' on kumma, neljäs kumma, Sat' on seivästä mäellä, Joka seiväs päätä täynnä, Yksi seiväs päättä jääny, Pään varalla Kauko-mielen". Sano kaunis Kauko-mieli: "Kyllä mä siihen mutkan muistan, Mutkan muistan, keinon keksin; Otan kourat kuollehelta Pään mäkäsen määnneheltä Senki seipähän varalle; Oi Emoni, vaimo vanha, Tuo minulle soti-sopani, Varsin vaino-vaatteheni! Lähen Päivilän pitohin Hyvän joukon juominkihin". Emo kielti, vaimo käski, Epäsi kavehta kaksi, Kielti kolme Luonnotarta: "Poikuoni nuorempani! Jos sä jouut juominkihin, Risti rahvaan remuhun, Juo puoli pikaria, Anna toisen toinen puoli, Pahemman parempi puoli, Niin sinusta mies tuloo, Miesten seuroin sekoon, Miehisehen joukkiohon, Urohoisehen väkehen". Niin he varsin varottelit Oven suussa, alla orren, Kintaan kirvottimilla, Hatun harvon heikkimillä; Toki läksi, ei totellu, Nousi maasta ratsahille, Meni Päivilän pitohin Hyvän joukon juominkihin. Sano siellä saatuonsa: "Jok' on täällä syömät syöty?" "Syöty syömät, juotu juomat, Pikarit pinohin pantu, Tuopit roukkohon rovittu". "Mintäpä tämä minulle Omistani ohristani, Kylvämistäni jyvistä? Muut ne kanto kauhasilla Muut ne tiiskinä tiputti, Minä määrillä mäkäsin, Minä kannon kaksin määrin Omiani Ohriani Kylvämöitäni jyviä. Tuoppa tuopilla olutta Kanna kaksi-korvasella!" Siitä päälle Päivän poika Tuopi tuopilla olutta, Hiiva on alla, vaahti päällä, Keskellä olut punanen, Maot reunalla mateloo, Käärmehet kähäjelöö. Siitä kaunis Kauko-mieli Otti ongen huotrastansa Väkä-rauvan väskystänsä. "Rikka maahan, ruoka suuhun!" Joi olosen onneksehen, Me'en mustan mieleksehen. Sano siitä juotuansa: "Tuopin tuoja Tuonelalle, Kannun kantaja Manallen! Katselkaamme kalpojamme, Mitelkäämme miekkojamme! Kumman kalpo kaunihimpi, Kumman miekka miehusampi, Sepä eellä iskemähän". Sano päältä Päivän poika: "Minun miekkani parempi, minun kalpo kaunihimpi". Sano kaunis Kauko-mieli: "Läkkäämme ulos pihallen! Pessyt penkit hierelemme, Laattiat verin pesemme; Pihall' on veri parempi, Kakaroill' on kaunihimpi; Mitellähän miekkojamme, Katellahan kalpojamme, Kui' on sull' parempi miekka Sinä eellä iskemähän". Iski päältä Päivän poika, Ei lipannut lihoakaan, Ottanut Orvas-kettäkään.
[Kesi taikka iho. Tämä paikka veisattiin näin: ottanut Oravas Kettuakaan —