"Tiedättekö myöskin, hyvä herra hovipankkiirini, mitä te ja teidän uskonheimolaisenne kieltämisellänne uskallatte?" kysyi hän, noputtaen kynäveitsellään pöytään.
"Tiedän", vastasi Ruben aina yhtä tyvenenä. "Tämä ei ole ensi kerta, jolloin me karkotettuna yhdestä valtakunnasta asetumme toiseen. Mutta suokaa minun huomauttaa teitä siitä, että suurin osa valtakunnan kiinteimistöistä ja valtaruhtinaitten yksityisestä omaisuudesta on meidän varalle pantattuna."
"Sitoumukset julistetaan mitättömiksi."
"Mahdollista, mutta silloin katoo myöskin luottamus eikä anneta lainaa."
"Mikä on viimeinen hintanne?"
"Kolmenkymmenen prosentin vähennys pääomasta, kuuden prosentin korko, sisään- ja takaisinmaksut määrätyllä ajalla, täysiarvoisessa rahassa. Me emme hyväksy keisari Ferdinand II:sen ala-arvoista rahaa. Minä annan varman vastauksen tulevana keskiviikkona, sitte kuin olen vakuutuksia tarkastanut."
"Ja minä odotan teitä täällä keskiviikkona, von Miltitz, saattakaa hovipankkiiria!"
Täten oli keskustelu loppunut. Päähovimarsalkka kreivi Trautmansdorff antoi ilonsa esteettömästi tulla ilmi, juutalaisen mentyä.
"Noin älykäs ja kuitenkin petetty!" huudahti hän, valtioviisaan hymyily huulillaan. "Näistä vakuutuksista hän ei viittä prosenttia saa takaisin. Mutta hän on laatinut lakia keisarille, ja ellei hän olekkaan saanut kaikkia, on hän kuitenkin saanut lupauksia. Sehän on sillä tavalla kuin tämä kansa tunkee itsensä läpi. Tänään askel taaksepäin, huomenna kaksi askelta eteenpäin. Mitä on keisarin voima rahan suhteen? Tuo kumartava, aina tallattu, aina nöyrä, aina neuvokas mammonan palvelia on tällä haavaa mahtavampi kuin Ferdinand III ja hänen roomalainen valtakuntansa."
Ruben Zevi sanoi mennessään, itseksensä: