"Aus Schweden."
"Ulos kohta!" kirkasi juutalainen raivostuneena, ja sadan guldenin sijasta tuli musta Kuntz todellakin luuletellun ruotsalaisensa mukana piiskalla pois ajetuksi linnasta.
Tähän aikaan oli kullatulla Rubenilla vastusta ja vaivaa käsirahasta, jonka hänen tuli antaa keisarille valtioluvalliseen tarkoitukseen, nimittäin ruotsalaisten surmaamiseen. Uskonheimolaisten rahavarastot olivat täynnä velkakirjoja, mutta rahasta tyhjinä. Hollantilaiset Moseksen uskolaiset rahakauppiaat, joilla oli se kadehtittava etu-oikeus että olivat yhteiskunnallisen lain alaisia, olivat myöskin tyhjentäneet raha-arkkunsa sotaa varten, jota käytiin Espaniaa ja sen, juutalaisille vaarallista, inkvisitsioonia vastaan. Juutalaisten rahoja oli muassa joka sodassa ja joka maassa. Toinen miljoona lähti sotaan toista vastaan, toinen velkakirja repäsi rikki toisen. Sama lainan-antaja saattoi varustaa kaksi toisiaan vastustavaa vihollisjoukkoa sotaan. Jos toinen lainan-ottaja tuli kykenemättömäksi maksamaan, täytyi toisen maksaa kahta enemmän. Voittajan saalis virtaili aina huomaamattomissa puroissa lainan-antajalle takaisin. Verrattuna meidän aikuiseen rahakauppaan oli liike 1600-luvulla sellainen, että valtiolainat koska rahalla oli korkeampi arvo, eivät vielä tehneet miljaardeja vaan korkeintaan viisikymmentä eli sata miljoonaa ja tätä tointa harjoitettiin myöskin paremmin vaivihkaa. Löytyi välikauppioita, konttooreita ja asiamiehiä, löytyi hypoteekki ja panttikirjoja, vieläpä suurissa kaupungeissa pörssirakennuksiakin, mutta siellä ei ollutkaan noteerattuja tahi sähkösanomalla ilmoitettuja kurssia, ei sanomalehtiä, ei äkkiä, tänään saatuja rikkauksia, jotka huomenna omistajansa häviöön veivät, ei mitään kiihkeää toimintaa sellaisilla papereilla, jotka tänään nousivat ja huomenna laskivat. Mammonaa palveltiin silloinkin kuten kaikkina aikoina, mutta ilman julkisia ylimmäisiä pappeja ja alttareita; suuri yleisö eli tietämättömänä välikauppiain salaisista vehkeistä.
Ruben Zevin täytyi moniaalle matkustaa ja keväällä 1642 oli hän matkalla Pragiin, kun häntä eräs seikka kohtasi.
Tämä oli vaivalloinen matka, tämä lyhyt tie Pragiin. Maa oli hävitetty aina multaan asti, kaupungit ja kylät poltettuna, vainiot nurmettuneena, monialla nuoren vesaston vallassa, asukkaat sodan hävittämisen, pakenemisen, nälän ja ruton takia melkein loppuun kuolleet. Tämä onneton maa oli tällä haavaa ruotsalaisista vapaa, mutta keisarin joukot, jotka olivat tänne marssineet heidän sijaansa, eivät olleet rahtuakaan heitä paremmat, ennemmin pahemmat. Asukkaat eivät uskaltaneet tulla esiin piilopaikoistaan. Jos joku uskalsi näkyviin tulla, joutui hän ryövärien käsiin, jotka ryöstivät kaikki, mitä löytyi, aina linnoituksen muurien juurelle saakka. Paitsi Italiaa ei siihen aikaan löytynyt yhtäkään maakuntaa, joka olisi ryövärein takia ollut niin pahassa huudossa kuin böhmiläiset vuoret ja metsät. Karkulaisia kaikista niistä sotajoukoista, jotka väkivaltaisesti olivat maassa majailleet, kokoontui nälän ja saaliinhimon pakottamana yhteen, ja heistä syntyi kaksikymmen-, viisikymmen-, välistä satamiehinenkin joukko, ja nämät eivät väkivaltaisia töitä kammonneet. Pienet kaupungit eivät saaneet näiltä olla rauhassa, vielä vähemmän kylät ja talot, missä sellaisia vielä löytyi. Asukkaat sidottiin ja pakotettiin kaikenmoisten kidutusten kautta ilmiantamaan ne paikat, johonka olivat tavaransa tallentaneet. Nämät olivat Tillyn ja Wallensteinin, vihdoin myöskin Banérin sotilaita, jotka näin olivat noita kekseliäitä kidutus-tapoja toimeen panneet. Muutamat kaasivat lantavettä noitten onnettomien suuhun. Toiset väänsivät piin pistoolistaan ja pistivät uhrinsa peukalon aukkoon, sekä väänsivät vääntiön jälleen kiinni. Toiset taas ripottelivat suoloja kurjan raukan haavoissa olevien jalkojen alle, vetivät jouhen hänen kielensä läpi taikka väänsivät solmuisen nuoran hänen otsansa ympäri. Jos leivinuunia löytyi, oli sekin käytettävänä aseena, sillä siihen pistettiin uhrit, ja uunin edessä paloi hiljakseen valkea, jotta savu ja kuumuus pakottaisivat noita puoleksi kärventyneitä uhreja tunnustukseen. Historia — ja erittäinkin kolmikymmenen-vuotisen sodan historia — on rikas noista ihmishaamussa olevista pahan hengen ilmiöistä, mutta paholainen ei tottele syyn ja vaikutuksen lakia: hänen työnsä löytyvät, vaan häntä itseä ei sanota olevan olemassa.
Tällaisissa tunnetuissa ajan-oloissa ei kukaan saattanut matkustaa ilman suurta saattojoukkoa, ja Ruben Zevin muassa oli kaksikymmentä hyvin varustettua ratsumiestä, kaikki hänen omaa väkeänsä ja israelilaisia, sillä vieraisiin palkkasotureihin ei kukaan uskaltanut luottaa. Itse ratsasti hän, niin seitsemänkymmen-vuotinen kuin olikin, vahvan hevosen seljässä, jonka satulantuppeen oli pistetty kaksi pitkää ratsastajapistoolia. Kultaa oli hänellä mukana ainoastaan sen verta, mitä matkalla tarvittiin.
Tämä tapahtui toukokuussa 1642, vähän runsaammin kuin vuosi Neunburgin kukistumisen jälkeen. Matkue oli aamulla jättänyt tuon pienen Dobrschanin kaupungin, joka sijaitsi läntisessä Böhmissä, ja ratsasti pitkin Radbusavirran mutkailevaa rantaa sekä toivoi ennen iltaa ennättävänsä Pilsenin linnaan. Kaksi ratsastajaa ratsasti edellä vakoojana ja toista kaksi perässä jälkijoukkona.
Tie oli huono, matkaa kesti kauemmin kuin oli arveltu. Meidän päivinämme käy rautatie Pilseniin melkein samaa suuntaa, se kulkee penikulman verran koilliseen päin Dobrschanista Radbusan ylitse. 1642 oli ylimenopaikka lähempänä linnoitusta, ja aurinko laskeutui jo länteen, kun nämät matkustajat ehtivät mainittuun paikkaan.
Siinä oli silta rikki revitty, luultavasti sodan tarkoituksia varten, ja koska kevättulva vielä oli kova, näytti siltä, kuin tässä ei olisi ollut mitään ylipääsemisen mahdollisuutta, varsinkin, kun ihmis-asuntoja ja oppaita ei löytynyt tässä hävitetyssä seudussa.
Matkue seisattui. Taivas meni pilviin, tunnin päästä oli varmaan jo pimeä, eikä täällä saattanut yötä viettää. Päätettiinpä siis raivata tietä viidakon lävitse tällä puolen virtaa, siinä toivossa, että löytyisi lauttapaikka tahi kaalamo, taikka joku katto, jonka alla suojaa saisivat uhkaavan rajuilman tullessa.