Tuo repaleinen poika nauroi ylenkatseellisesti ja vastasi böhmiläis-saksalaisella murteella:
"Ratsasta! ratsasta, jos tahdot elää enemmän kuin puolen tuntia!
Petrovitz odottaa uneen vaipumista ja keskiyön-aikaa."
Kaikista Böhmin senaikuisista kuuluisista rosvoista oli Petrovitz älykkäin, verenhimoisin ja enimmän kammottu. Tässä pidettiin nyt pikainen sotaneuvottelu. Poikahan saattoi olla petturi, houkuttelia, joka oli lähetetty salakoukuilla viemään saalista väijyksissä olevien kynsiin. Näyttipä turvallisemmalta pysyä aseittensa lähellä katoksen alla, joka kuitenkin tarjosi jonkunlaista suojaa, kuin lähteä ulos tuntemattomille teille pimeään yöhön.
Tämän neuvottelun aikana palasivat ensimmäiset vakoojat. He olivat hiipineet rotkotielle ja nähneet etäällä vuoriseinän takana leirinuotion. Peljättävänä oli, että suurivoimaisempi joukko ryntäisi heidän päällensä ja vakoojat kehoittivat kiireiseen pakenemiseen samaa tietä myöden, jota tulleetkin olivat.
Neuvo hyväksyttiin. Hevosten kaviot käärittiin oljilla, jotta ne eivät antaisi ilmi pakenevia. Mutta tällaisessa pimeässä, äärettömän huonolla tiellä, ilman opastajaa!
"Minä tiedän tien. Sitokaa minut ensimmäisen ratsastajan eteen, mutta jättäkää minulle ohjat ja antakaa käsieni olla vapaat! Ampukaa luoti lävitseni, jos teitä petän!"
Tässä ei muuta neuvoa ollut. Hetken perästä tuo pieni joukko, niin ääneti kuin mahdollista taas matkusti yön pimeässä. Vesisade, joka rätisteli kalliopaasia vasten, vaikutti myöskin puolestansa, ettei ääntä kuulunut hevosten varovaisista askeleista, kun kulkivat kivien ja rytöpuitten välissä.
Tällä tavalla oli melkein ehditty pois vuoriseudusta, kun yhtäkkiä laukaus välähti esiin eräästä solasta. Se valaisi hetkellisesti tämän synkän erämaan ja sammui pian, mutta sitä seurasi kaksi ja kolme laukausta. Vuoret kajahuttivat äänet takaisin, joten siinä luuli kuulevansa pitkällisen pyssyn paukkinan kaikkialta.
"Ei se ole mitään", sanoi poika nauraen. "He tähtäävät huonosti pimeässä ja heidän pyssynsä pettävät sateessa. He eivät ammu osatakseen vaan antaaksensa ilmoitus-merkkiä."
Hän oli oikeassa; he eivät osanneet yhteenkään. Mutta nyt oli joukko ehtinyt viidakkoon ja joka askeleelta heillä oli edessä pensaikko tahi puun runko. Ratsastajien täytyi astua alas hevosten selästä ja taluttaa niitä. Vanki jätettiin yksin satulaan, hänen ratsumiehensä talutti Ruben Zevin hevosta. Hänen seitsemänkymmentä vuottansa panivat jalkamatkustusta vastaan tällaisessa tilassa.