"Vanha juutalainen Regensburgissa sanoi, että minä olen hänen tyttärensä näköinen. Hän luuli minua tyttärensä pojaksi."
"Vanha juutalainen? Eipä suinkaan Ruben Zevi, jota kullatuksi
Rubeniksi nimitetään?"
"Se oli hänen nimensä."
Slange katseli poikaa nuotiovalkean liekitessä. "Yhdennäköisyys saattaa pettää", lausui hän syviin ajatuksiin vaipuneena, koettaen poistaa omia tunteitansa. "Ja kuitenkin… tämä ei näytä sattumalta. Se henkilö, jota mainitsin, oli Ruben Zevin tytär. Etkö isästäsi tiedä ikään mitään?"
"En mitään. Tietääkö kenraali jotakin isästäni?"
"Kentiesi. Jos Ruben Zevin tytär oli sinun äitisi, olen minä hänen nähnyt viime yönä unissani. Se tietää, että se kuula, joka minulle on määrätty, on suunsa löytänyt ja odottaa huomenna maaliansa."
"Tietääkö kenraali isäni nimen?" kysyi Urban Niemand taas, vapisten liikutuksesta. Siinä oli jälleen tuo polttava kysymys, joka niin pitkältä kuin hän muistaa saattoi, ei koskaan ollut hänelle rauhaa antanut.
"Löytyy nimiä, joista toivoisi, ettei niitä koskaan olisi oppinut tuntemaan ja, joita jos niitä on tuntenut, ei koskaan tahtoisi mainita. Älä kysy minulta! Mitäpä sotilas muuta nimeä tarvitsee kuin maineensa ja rykmenttinsä? Luo itsellesi kunniakas nimi, ja ole siihen tyytyväinen! Sinun isäsi oli se syyspilvi, joka Saksanmaan ylitse kulki siihen aikaan, kuin sinä synnyit. Kiitä Jumalaa, että se on mennyt ohitse, ja rukoile, ett'ei se koskaan takaisin palajaisi, sillä se tuo muassaan turmiota, rakeita ja talvilunta. Ja äitisi… niin, nimitä häntä iltataivaan lempeimmäksi tähdeksi! Minä olin kahdenkymmen-vuotias ja hän kuudentoista, kun hänen viimein näin, ja minä näen hänen vielä monen verenvuodatuksen ja monien monituisten kyynelten takaa, joita sitten on virrannut… Hän oli Jumalan luomista kappaleista ihanin ja puhtahin, liiaksi hyvä tähän huonoon maailmaan ja sen epäpyhille haluille…"
Urban Niemandin huulilla oli kysymys: "elääkö isäni?" Kysymys haihtui äänettömyyteen; Neunburgin sankari, urhoollisin urhoollisista, oli peittänyt silmänsä toisella kädellään, ainoalla, joka hänellä oli jäljellä ja itki.
Nuorukainen viskasi kourallisen kuivia varpuja nuotioon; ne syttyivät liekitsemään ja valo lankesi väsyneitten, nukkuvien sotilas-rivien päälle, jotka sotaviitoissaan maassa oikoilivat. Kenraali nousi mennäksensä telttaansa. Hän oli taas tyven, mutta hänen äänessään oli jotakin surullisen lempeätä, kun hän kysyi: