Tullimiehen kömpelö, tähän asti vaiti ollut ajaja, käsitti yhden sanan, joka oli pitkän kaiun saava, hän esitti, että mustalainen haudattaisiin hevoshakaan.
"Pidä suusi!"? vastasi hänen isäntänsä. "Mitä se meihin koskee, josko hän on ollut musta taikka ruusunpunainen? Ehkäpä hänellä on luonaan jotakin, joka saattaisi olla hyödyksi lapsille?"
Tullimies kumartui alaspäin, kohden tuota nuorta kuollutta naista ja veti hänen hiuksistaan hienosti, liljan muotoon tehdyn hopeaneulan. Siinä oli vieras merkki. Hän tarttui vasempaan käteen ja huomautti, että kuolleen käsivarren alipuolella oli poltettu sininen merkki, joka oli käärmeen ympäröimän sauvan näköinen. Sitten veti hän tuon laihtuneen käden sormesta helposti pois sormuksen. "Sigfrid mestari", huudahti hän hämmästyneenä. "Tämä on jalokivi-sormus! Enkö minä sitä sanonut, että hän on mustalainen? Hän on varastanut sormuksen."
Sigfrid mestari meni tuvan rikkinäisen akkunan luo, piti sormusta päivän valossa ja katseli sitä.
"Niin", sanoi hän, "tällä sormuksella on erinomainen muoto. Siihen on juotettu kolme jalokiveä. Minä vertaisin niitä noihin kolmeen tähteen, jotka nimitetään Kalevan miekaksi."
"Ne ovat siis hyvin kalliita?"
"En usko, että meistä kumpikaan saattaisi niitä lunastaa. Tämä sormus on jotakin ilmaiseva. Minä panen sekä sen että neulan lapsia varten sinettiin."
Vielä kerran tämä vanha tiedemies seisoi ajatuksiinsa vaipuneena kerjääjänaisen kalpean ruumiin ääressä. Hän näki nyt selvemmin kuolleen armaat kasvot, kun päivän säde laskeutui niihin, siinä kun hän lepäsi oljilla. Hän oli varmaankin vielä aivan nuori, melkeinpä lapsi; hän ei näyttänyt olevan kahtakymmentä vuottakaan. Tuskin hänessä saattoi havaita mitään kärsimisen jälkiä, joll'ei juuri huulissa, jotka olivat kangistuneet puolittain katkeraan ja puolittain surulliseen hymyyn, ikään kuin osottaen, että tässä elämän puhtaimmat tunteet ja toiveet olivat pettyneet. Kuka hän oli? Mistä hän tuli? Turhia kysymyksiä! Kuolema oli suudelmallaan vienyt vastauksen hänen iäksi suljetuilta huuliltaan.
Sigfrid mestari kumartui kuolleen ylitse ja pyyhki pois uhkeat mustat hiukset hänen valkealta otsaltaan. Hän huomasi nyt, että hieno pitsi pistäysi esiin kuolleen karkean villaisen nutun alta. Hän ei siis ollut se, jolta hän näytti.
"Tuntematon, onneton ja Jumalan edessä kentiesi viaton, kukas oletkin, petetyt ovat sinun elämäsi ja onnesi toiveet. Valossa ja riemussa olet maailmaan tullut, pimeydessä ja murheessa olet maailmasta lähtenyt. Herra tuomitsee. Elämäsi arvoitus on kerran selviävä. Kuten lähtenyt olet, ovat sinun lapsesi tulleet; kuten sinä tullut olet, heidän lähtönsä kerran olkoon!"