Torppa oli viljava ja Tuomas Kask teki yhdellä kädellään niin ahkeraan työtä, että hän jo ensi vuosina piti kahta hevosta tallissa ja vaimo lypsi navetassa neljää lehmää. Mutta sitte tuli sota, suuri sota! Pienet sodat 1617 vuoden jälkeen tyytyivät puoleen laihoon ja puoleen mies-voimaan. Tuo suuri sota vaati enemmän, näytti siltä kuin se olisi tahtonut kaikki, vaikka se ei saanut; se kiinnitti itsensä, kuten verimato työmiehen jalkaan, se imi hänen ytimensä eikä saanut koskaan kyllänsä. Ruskean hevosen ratsastaja ratsasteli läpi maailman verisessä sotapuvussa ja tyhjensi torpparin viljalaarin, sitte kuin hän ensin oli tyhjentänyt talonpojan ladon, verottoman tilanhaltian tallit, porvarin taskut sekä papin kymmenykset. Kaskaksen torppa kuului Uuskylän alueesen, ja Uuskylä sattui olemaan niitä harvoja perintötiloja näillä seuduilla, joissa suurin osa oli veronvapaata. Perintötilallinen oli vapaa maan-omistaja, mutta sen vapautensa sai hän kalliisti maksaa, sillä hänen hartioillaan oli raskahin taakka. Niinpä tapahtui eräänä päivänä syyskesästä, vuonna 1636, kun kaikki anastettiin Saksassa kärsittyjen tappioitten korvaamiseksi, että kruununvouti kahden miehen kanssa tuli Uuskylän taloon vaatimaan viljavaroja, joita tarvittiin uuden sotaväestön varustamista varten, sekä hevosia kuormastoa ja ratsuväkeä varten.
Tuomas Kaskilla oli nuori kotikasvuinen neljännellä vuodella oleva Piili niminen orhi, uljas eläin, joka pidettiin seudun parhaana juoksiana ja herätti monessa kateutta. Uuskylän isäntä kestitsi voutia sekä pisti hänen käteensä pari taalaria ja osotti häntä Kaskaksen torppaan.
Siellä tehtiin pikainen takavarikko. Piili anastettiin kuittia vastaan, jolla siihen aikaan ei ollut mitään arvoa sekä vietiin Uuskylään, lähetettäväksi sieltä muitten hevosten muassa Lohjalle tarkastuspaikkaan.
Mutta Piili oli ollut aina onnellisesta varsa-ajastaan asti kymmenvuotiaan Bennun suosikki, tuon pojan, jolle Sigfrid mestari oli antanut nimen Ben-Oni, tuskan poika. Nuo kaksi olivat eroamattomia. Bennulle oli uskottu Piilin hoito, hän sai yksin sitä ruokkia ja juottaa; Bennu oli ollut ensimmäinen ratsastaja Piilin selässä, niin aikaiselta kuin se jaksoi kantaa hänen kevyttä olentoaan, ja Piili totteli heti Bennun vihellystä. Poika tuli aivan onnettomaksi, kun hän ansojaan virittämästä metsästä palasi ja havaitsi Piilin ryöstetyksi pois.
Kasvattivanhemmat neuvottelivat keskenään Piilistä ja lapsista. Dordei sanoi: "Minä soisin että me pääsisimme Bennusta, tuosta onnettomuuden pojasta. Sinä Tuomas pidät häntä omia lapsiasi parempana, annat hänen tehdä kaikkea, mitä häntä haluttaa. Katsoppas vain, kuinka kiukkuinen hän nytkin taas on! Muista minun sanani, Bennu on mustalaislapsi, hän on tuottava onnettomuutta torppaamme!"
Tuomas vastasi:
"Jos hän on mustalaislapsi, niin on Hagar myöskin, mutta häntä sinä et antaisi pois, vaikka saisit kaksikymmentä mullikkaa sijaan."
"Älä puhu Hagarista! Hän on onnenlapsi, jonka vertaista saat hakea kolmesta pitäjästä. Hänpä lukee kirjastakin jo paremmin kuin minä, ja eikö vain hän ole vikkelin ompeluksissa ja kaikissa kotiaskareissa? Eikö hän hillitse Sigfrida tyttöä ja kaikkia muitakin paremmin kuin sinä ja minä? Mihinkä minä näitten lapsieni kanssa joutuisin, joll'ei minulla Hagaria olisi? Jos meillä ei ole vara elättää häitä kaikkia, niin lähettäkäämme Bennu Kirkniemeen, koska Aake herra on luvannut meille, että sen saamme tehdä, mutta Hagarin me pidämme. Luulenpa, ett'ei Juho herra häntä muista paremmin, kuin hänen jahtikoiransa muistaa sitä puolukkaa, jonka päälle se astui menneenä vuonna ollessaan kettuja ajamassa metsässä."
"Vai niin", sanoi Tuomas sävyisesti, "onko nyt se aika tullut, että mekin rupeamme kinaamaan? Pidä Hagar, minä pidän Bennun! Olkoon menneeksi, että hän on vallaton, olkoon niin, että hän tekee tyhmyyksiä, mutta sen sanon, että kyllä siinä pojassa poikaa on, luota sinä sotamiehen sanaan! Piili? Niin, ota hännästä kiinni!; Bennu sitä eläintä suree ikään kuin se olisi ollut hänen oma koiranpentunsa. Tuon minä ymmärrän. Katso, miten poika vihoissaan ruoskii kaivonsankoa pähkinävitsallaan, ikään kuin hänellä olisi voudin leveä selkä edessään! Semmoista ruutia pojassa! Minä en tahtoisi olla voudin sijassa, jos hän olisi kaivon-ämpäri."
Tässä puheena olevat esineet, nuo molemmat kasvattilapset, seisoivat kaivolla ja torpan omat perilliset heidän ympärillään. Piilin ryöstö oli päivän suuri tapahtuma, ja Bennu, joka tallin tyhjää hinkaloa vasten oli purkanut ensimmäiset vihansa puuskaukset, seisoi nyt pihalla, mielettömästi ruoskien kaikkea, mitä eteen sattui, ja siinä osui nyt olemaan hänen edessään kaivonsanko. Hän näytti urhealta, tuo pieni tuittupää, joka oli hoikka kuten pihlajan vesa, notkea kuin orava, silmät säihkyvät, ruskeat, tukka musta, posket hehkuvat, ja koko poikanen parahiten verrattava rakettiin, jolla ei ole ollut voimaa nousta korkeuteen, vaan tyhjentää räiskyvät säkenensä viheriään ruohostoon.